Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
2930311234

RSS

 28.10.2012 05:31

TORSTAI 25.10.

 Tucson Estates – Lukeville, Organ Pipe Cactus National Monument, Twin Peaks Campground

Ajomatka 257 km, YHT. 5.845 km

Kojootit taas lauloivat yöllä kilpaa lähiasukkaiden koirien kanssa, joita täällä maalla ei tunnu olevan vähän. Aamulämpö oli vain +7, mutta olihan aurinko taas herännyt töihin. Pian oli shortsikeli ja kävivätpä rohkeimmat aamu-uinnillakin.

Ensimmäinen kohteemme tänään oli Kitt Peakin suuri tähtitorni, joka näkyi maantie 86:lle lähes 50 km päästä. Vuori oli sikäli erikoinen, että sen lähiympäristössä on joka suuntaan aika matalaa, joten huippu erottui hyvin. Tutkimusasema sijaitsee keskellä suurta tuhansien neliökilometrien kokoista Tohono O´odham –intiaanireservaattia. Taas kerran reservaatin tunnistaa ankeista asumuksista ja roskaisista tien varsista, vaikka tämä ei ollutkaan pahimmasta päästä.

Tie nousi vähitellen melkein 1.000 m korkeuteen, mutta itse tähtitornille johtava tie se vasta ylämäki olikin. vajaan 20 km matkalla noustiin melkein 1.100 m ylemmäksi n. 2.050 m korkeuteen. Näköalat olivat sen mukaiset ja vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä, ilmassa oli vuoriston viileyttä.

Ei aikaakaan kun Sanaksenahot ja Lindholmit kipusivat samalle parkkipaikalle. Aikaisemmin täällä olivat käyneet ainakin Grönholm/Lahdenperä, Ikoset ja Jensenit. Paikalla oli myös muutama bussillinen koululaisia. Pääsimme katsomaan auringonpilkkuja ja –liekkejä kahdella aika pienellä aurinko-kaukoputkella. Näky oli tietysti kaunis ja maallikolle harvinainen.

Ari tutkii aurinkoa

Vieressä oli myös jättikokoinen aurinkoputken tunneli ja torni, pituudeltaan melkein 300 m, mutta se tutki juuri nyt pikkuruista Mercuriusta. Opastuskeskuksen näyttely oli valaiseva ja piipahdimme vielä katsomassa suurta 4 m peilillä varustettua isointa kaukoputkea. Se oli melkein 60 m korkeassa tornissa, mikä rakennelmana vastasi 18-kerroksista taloa. Itse peilikaukoputki oheislaitteistoineen tosin oli niin erikoisen näköinen, ettei sitä kaukoputkeksi olisi ilman opastajan vakuuttelua arvannut.

Tämän yliopistojen yhteenliittymän omistaman alueen monessa tähtitornissa työskentelee noin 75 tiedemiestä, enimmäkseen öisin. Asuintalon kohdalla olikin huomautus: päivänukkujia, pyydetään hiljaisuutta.

Sitten vaan sama mutkitteleva mäki alas. Lähes puoleen tuntiin ei tarvinnut kertaakaan painaa kaasua, riitti kun piti moottorijarrutuksella vauhdin kurissa. Päätien oli sitten sitäkin suorempi ja pian oltiin reservaatin hallintokaupungissa Sellsissä, jossa piipahdettiin kaupassa ja kaffeilla. Eipä ollut suurempaa kehumista tässäkään ympäristössä, vaikka oli reservaatin siistimmästä päästä.

Quijotoan kylän hautausmaa oli yhtä erikoinen kuin ennekin, mutta siistimpi. Jostain syystä siellä oli käynnissä yleissiistiminen ja tekokukkia yms. koristeita oli kipattu maastoon alueen laidalle. Myös tien varren ristejä oli tänä vuonna selvästi vähemmän kuin viime vuonna, mikä lie syynä. Se mikä kiinnitti tällä alueella huomiota, oli suurten ja vanhojen kaktuksien määrä. Monihaaraisia saguaroja oli enemmän kuin missä muualla käymillämme alueilla, kansallispuistot mukaan lukien.  Saguarothan alkavat haarottua n. 70 vuotiaina.

San Simonin ränsistyneen autiomaankylän jälkeen oli vuorossa alakuloinen Why – mistä lie tuokin nimi kotoisin, sehän tarkoittaa ”Miksi”. No, sitä mekin ihmettelimme ja jatkoimme 35 km etelään lähelle Mexicon rajaa harvinaisten urkupillikaktusten (organ pipe cactus)kansallispuistoon. Siellä leiriydyimme kolmen auton voimin maailman ainoaan maisemaan, jossa näitä kaktuksia esiintyy suuremmassa määrin. Ne viihtyvät vielä karummissa oloissa kuin saguarot.

Organ Pipe kaktus

Auringon laskiessa vietimme yhdessä meksikolaistyylisen ruokailuhetken Sanaksenahojen pöydän ääressä lämpimässä säässä, mutta tuuli oli nousemassa aika kovaksi.

Johanssoneilta tuli viesti Las Vegasista, siellä oli paikalla kuusi autoa ja nyt yritettiin puuhailla lippuja drag race kisaan ja isoon härkärodeoon. Sireenit puolestaan olivat Californian puolella Desert Hot Springsissä kuumien altaiden äärellä. Rauhalat olivat matkalla San Diegoon, jossa Nevalaiset ovat jo olleet jo yhden yön.

PERJANTAI 26.10.

Organ Pipe Cactus Park

Ei ajoa

Enää viikko autojen luovutukseen, haikeat tunnelmat lähestyvät. Huomenna Lindholmit eroavat porukasta ja suuntaavat mantereen poikki Floridaan. Heillä on vielä koko marraskuu aikaa nautiskella asuntoautoilusta ja asettuvat sitten talveksi Hypolyxin asunnolleen..

Lämmin mutta tosi kovatuulinen yö, aamulla +16 astetta ja tuuli jatkui. Onneksi Sonoran autiomaan pensaat ja kaktukset ovat piikikkäitä, pöytäliinamme löytyi aamulla vain viiden metrin päästä puskiin tarttuneena. Painona oli ollut kiviä, mutta ei auttanut. Yksi lenkkari majaili auton alla aivan keskellä. Ja tuuli näytti jatkuva puuskaisena.

Lämmintä kyllä taas riitti, mutta sehän sopi loma- ja oleskelupäivään. Tänään monet automme pysyivät paikoillaan, kolme täällä urkupillikaktusten seassa ja seitsemän Las Vegasissa, nimittäin myös Nummelinit olivat siellä ennen lähtöään Death Valleyn hiljaisuuteen.  Kuuden hengen porukka (Johanssonit, Mäkivirrat, Kivinen ja Jensen) oli Las Vegasin drag racessa ainakin yhtenä päivänä. San Diegon suunnalla taitaa olla 3-4 autoamme.

Puhelimen kanssa täällä on nyt sellainen koominen juttu, että koska olemme 7 km päässä Mexicon rajasta, kuuluvuuden USA:n puolella takaavat meksikolaiset operaattorit, ottavat nekin rahat kotiin.  Ja sehän puolestaan merkitsee meidän USA-puhelimelle ulkomaan puheluita, joihin emme ole T-Mobilen nerokkaalla systeemillä oikeutettuja. Suomi-kännykät toki toimivat.

Päivä kului ulkoilun merkeissä, sillä Organ Pipen porukka lähti autiomaakävelylle 3,5 km päässä (yht. 7 km) sijaitsevalle Victorian pienelle hyljätylle hopeakaivokselle. Kaktusten seassa meni välillä lähes huomaamaton polku, joka laskeutui muutaman kuivan puron uoman poikki. Kaivosalue muodostui huolella suljetuista käytävistä ja puoliksi romahtaneesta kivirakennuksesta. Kylteissä ei ollut mitään mainintaa toimintavuosista, yritetään huomenna kysellä opastuskeskuksesta, mitä rangerit tietävät.  Kolmen tunnin retken aikana lämpötila autiomaassa nousi selvästi ja korkeimpien paikkojen puuskainen tuuli oli tervetullut. Eväät ja juotavaa pitää täällä vaellellessa olla mukana.

Retki alkaa

Iltapäivän kuumuudessa sitten toivuttiin melko raskaasta retkestä ja Lindholmien viimeisen yhteisen illan
kunniaksi nautittiin hieman kuohujuomaa sekä amerikkalaiset pannukakut. Sanaksenaho soitteli tietokoneestaan pääasiassa hyvää vanhaa suomalaista musiikkia. Tuuli yltyi iltapäivän mittaan yhä kovemmaksi ja kuu lähestyy aavemaisesti valoisinta aikaansa. Lämpöäkin oli illalla vielä yli 20 astetta.

Naapuriin oli tullut saksalainen Ford Transit -matkailuauto. Edellisenhän näimme Tombstonessa ja sillä tuli aamulla joku kovaääninen riita leirin isäntäväen kanssa. Myöhemmin leirissä kävi oikein U.S. Marshall kyselemässä oliko kaikki hyvin. Omissa oloissaan tämäkin saksalainen autokunta pysyi.

LAUANTAI 27.10.

Organ Pipe Cactus Park – Dateland, Oasis RV Park

Ajomatka 211 km, YHT. 6.056 km

Lämmin ja tuulinen yö. Aamulla +15 ja vähemmän puuskaista tuulta. On aika lähteä kohti Californiaa, paitsi siis Lindholmeilla, jotka lähtevät tasan päinvastaiseen suuntaan. Jutusteltiin hetki saksalaisnaapureiden kanssa, Lindholmin Ari vieläpä oikealla kielellä. Olivat laivanneet autonsa Antwerpenistä keväällä Halifaxiin ja ajelleet sieltä Alaskaan ja takaisin. Nyt pysyttelevät pari kuukautta näillä nurkilla ja ajavat sitten Texasin ja Meksikonlahden rantoja Floridaan ja pohjoiseen Baltimoreen, josta auto laivataan huhtikuussa takaisin Eurooppaan. Vuoden reissu siis.

Hyvästeltiin Lindholmit ensimmäisen kerran ja ajettiin puiston opastuskeskukseen. Tarkoituksena oli selvittää eilisen Victoria –kaivoksen ajankohta, mutta yllättävää kyllä se ei selvinnyt. Ranger sanoi että kun tämä kansallispuisto perustettiin 1937, kaivos oli ollut jo pitkään kiinni. Esitti arvion että toiminta loppui joskus edellisen vuosisadan vaihteen tienoilla.

Matka suuntautui poispäin Mexicon rajalta ja ennen Why´n kylää saimme ties kuinka monennen kerran kaivaa passit esille, kun suuren mittakaavan rajavartiosysteemi, Border Patrol selvitti henkilöllisyyksiä, erittäin ystävällisessä hengessä kylläkin. Suomen passi oli taas kerran vahvaa valuuttaa.

Ahon (Ajo) kaivoskaupungissa (kuparin kaivaminen aika lailla lopetettu) pysähdyimme erilaiseen keskustaan. Valkoisine kirkkoineen ja katettuine puistoa ympäröivine jalkakäytävineen näkymä oli erittäin meksikolainen. Joimme puiston laidalla Oasis (keidas) -kahvilassa Lindholmien kanssa eroajaiskahvit, sillä tästä kylästä he kääntyivät takaisin Tucsonin suuntaan ja edelleen kohti Floridaa.

Kahvila oli kylläkin farssi, sillä vaikka siinä oli ulkopöydät, kahvin kanssa ei saanut mitään pulla-tyyppistä. Vain menusta tilaamalla olisi saanut jotain palan painikettä, joten tyydyimme hakemaan bagelsit autosta ja niiden kera homma alkoi sujua.

Ajo on muuten sama kylä, jonka antiikkiladosta Martineerot ostivat viime vuoden matkalla komean valurautakamiinan, joka nyt lämmittää kylki punaisena Turun suunnalla. Lato oli nyt kiinni, mutta ulkona oli tavaraa vaikka kuinka. Taas tulee mieleen, mitenkähän vartioimattomat tavarat pysyisivät Suomessa ojennuksessa vastaavassa tilanteessa.

Matka suuntautui edelleen pohjoiseen halki autiomaan ja Barry M. Goldwaterille nimetyn ilmavoimien harjoitusalueen Gila Bendin vaivaisen oloiseen pikkukaupunkiin. Pyörähdettin sen huimassa turistipuodissa ja sen jälkeen matka  vei I-8 tietä kohti San Diegoa. Nyt alkoi näkyä ja kuulua taisteluhelikoptereiden säveliä. Aivan leirin yli lensi koptereita moneen otteeseen – ja jos se hiljenee, niin onhan 400 m päässä vilkas junanrata.

Koska päivä oli jo sen verran pitkällä, päätimme jäädä Datelandin taatelipalmujen tuntumaan leiriin, jossa oli paitsi kuuma (varjossa n +32 ja auringossa sietämätöntä), myös uima-allas ja aika hyvin toimiva netti, kunhan leirin isäntä ensin korjasi sen. Sanaksenahot olivat meistä 60 km edellä, mutta emme motivoituneet menemään yhtä pitkälle. Taidamme tavata huomenna Salton Sealla.

Lojuimme tuokion kivalla uima-altaalla ja suihkimme sen päälle. Täällä on nimittäin odotettava auringon laskuun, että keli viilenee sen verran että ruoka alkaa maistua. Voisihan sitä ilmastoinnilla tietenkin viillyttää jenkkityyliin, ne nimittäin hyrräävät pitkin päivää, mutta se tuntuu jotenkin turhalta kun viilenee muutenkin.

Vieraskirjasta selviää aika monen matkalaisen tämän hetken kuviot, joten piipahtakaapa taas silläkin puolella.


( Päivitetty: 28.10.2012 06:02 )


1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 4.000



Kommentti

                       
Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Yksityinen 
Roskapostisuojaus: Paljonko on kahdeksan miinus kolme?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com