Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

15.11.2012

Riverview RV parkissa heräilimme kaikessa rauhassa, suihkuttelimme itsemme ja lähdimme eteenpäin. Ajelimme Missisippin länsipuoleisia teitä aina Arkansasiin saakka. Maisema oli väillä oikein nättiä, mutta kyllä välillä oli myös yksitoikkoisia peltoaukeita. Melko suuri osa pelloista oli muokattu, joten viljelyskasvit jäivät arvailujen varaan. Suuri osa taisi olla puuvillaa, mutta näytti joukossa olevan epäonnistuneita maissiviljelmiäkin. Lisäksi oli jotain, jota arvelimme sokeriruooksi, jota käytetään varmaan esimerkiksi etanolin valmistukseen. Täällähän bensa sisältää yleensä n. 10 % etanolia.

Ajettuamme vähän matkaa Arkansasin puolella siirryimme Missisippi-joen yli Missisipin osavaltioon Greenvillen kohdalla. Täältä olimme bonganneet sopivalta tuntuvan RV parkin. Kello oli kuitenkin vasta 13.00 hujakoilla, joten ajattelimme jatkaa pohjoisempaan Rosedalen State Parkin Campgroundille.

Ensin poikkesimme kuitenkin Greenvillen kupeessa sievään Visitors Centeriin. Se oli tehty pienehköön Missisippi-siipirataslaivaan, joka oli jotenkin tuotu pieneen lätäkköön. Ystävällinen tyttö antoi meille ilmaisen Missisipin kartan ja esittelylehtisen, kun annoimme kansalaisuuden, postinumeron ja matkamme tarkoituksen. Nimiä ei tarvinnut antaa. Tietopaketti kainalossa lähdimme toiveikkaana kohti Rosedalea. Paikka löytyi helposti ja... State Parkin portit olivat kiinni vaikkei kello ollut vielä neljääkään.

Jatkoimme matkaa kohti pohjoista kuvitellen, että kyllä joku RV park vastaan tulee. Ei tullut. Katsoimme siis tietokirjoistamme tarkemmin ja totesimme, että täällä päin RV parkit ovat isojen pääteiden varrella. Luulisi, että kauniit maisematiet olisivat oivallisia paikkoja leireille, mutta se ei vissiin sovi jenkkimatkailuun. Päivämatkasta tuli oikea loikkaus, koska rekisteröidyimme vasta Robertsonvillessä vähän Memphisin eteläpuolella Ison Casinon RV parkiin. Leiri oli niin uusi, ettei siellä vielä WiFi toiminut ja restroomit ja suihkutkin olivat erillisessä perävaunussa. Muuten kaikki toimi loistavasti eikä hintakaan karmea ollut - $ 13,90. Toivoivat kaiketi, että tuhlaamme rahamme Casinon puolella. Emme sinne kuitenkaan menneet ja rättiväsyneinä pitkän ajon, ehkä aika paljon yli 300 mailia, jälkeen alkoi uni maistua.

 

16.11.2012

Aamulla aamiaistimme sekä kokeilimme peräkärrysuihkujen toimivuutta. Ne toimivat oikein hyvin. Lähdimme jatkamaan Elviksen Gracelandia kohti tuhlaamatta rahojamme uhkapeliin. Tankkasimme tankin täyteen, koska se oli edellispäivänä päässyt melko tyhjäksi. Bensa oli hilkun verran yli 3 taalaa gallona, jotenka sekin oli siedettävän hintaista.

No niin vaihde päälle ja kohti Elviksen kotia. Siellä olikin melkopaljon väkea, vaikkei ollut vielä viikonloppu. Kiersimme ensin kodin audiolaitteiden kanssa.  Pitää sanoa, että rikkauksista huolimatta oli Elvis pysytellyt kohtuuden rajoissa kotinsa suhteen. Olihan se rikkaan miehen koti, muttei voi sanoa, että hän olisi liikoja rehvastellut.

Olimme lunastaneet jonkilaiset senior-platinum liput, joten kävimme pikaisesti läpi lähes kaikki muutkin näyttelyt ja museot. Kaikkeen kului niin paljon aikaa, että Tupelon syntymäkoti oli jätettävä seuraavalle päivälle. Olihan sinne vielä reilusti matkaakin. Ajoimme kuitenkiin Tupeloon ja etsiydyimme Elvis Lake State Park Campgroundiin. Rekisteröityminen piti tehdä antamalla paikka, nimi ja rahat kirjekuoreen, joka sitten tiputettiin postiluukkuun. Hinnastosta ei selvinnyt, oliko hinta per henkilö vai ajoneuvo, joten tulkitsimme halvimman mukaan eli 13 taalaa. Paikka oli melko nukkavieru, mutta nätillä paikalla. Näillä leveysasteilla on muuten syksy melko pitkällä. Osasta lehtipuista on lehdet jo tippuneet ja muissakin on ruskan värit. Nyt ei kuitenkaan ollut kauhean kylmä, joten istuskelimme hetken nuotion ääressä. Kaksistaan ajellessa tulee vain asiat jo ajon aikana puhuttua, joten siinä kaksi huuhkajaa melkein sanattomina istui. Kyllä se sitten viileni sen verran, että siirryimme sisätiloihin ja otimme parit gintonicit rikkoen siten jotain Missisipin lakia (puiston portilla oli ehdoton kielto alkoholin tuomisesta puiston alueelle). Jossain vaiheessa myöhemmin illalla tuli paikalle valtava bussin kokoinen RV. Olivat varmaan olleet aiemminkin ja kuvittelivat, että tämän lenkuran ainoa pull through olisi vapaa. Eipä ollut, vaan sen oli vallannut pieni 23 jalkainen Freedom Elite, jossa vanhat huuhkajat nukkuivat.

 

17.11.2012

Aamulla piti keittää kahvia, mutta sähköt olivat poissa. Olisivatkohan ison bussin popula jotenkin kostanut. Kuulin kuitenkin, kun he jo seitsemän paikkeilla lähtivät. Vai oliko ohi ajanut ranger ajatellut, että olimme maksaneet liian vähän. Meillähän ei ollut hätää, vaan kytkimme sähköjohtomme omaan autoon ja pistimme generaattorin pyörimään. Kahvinkeitto ja leivänpaahto onnistui kuin tyhjää vaan.

Nyt oli vuoro lähteä tutustumaan Elviksen syntymäkotiin. Sehän on, kuten kaikki fanit tietävät, pieni Elviksen isän Vernonin itse rakentama tönö. Paikalle oli rakennettu iso museorakennus ja pieni kirkko, jossa Elvis oli poikasena esiintynyt, oli myös siirretty läheisyyteen. Paikalla oli jo melko paljon turisteja, vaikka kello oli vasta n. 10.00 aamupäivällä. Kyllä taitaa moni taho, kuten esim Tupelon pikkukaupunki tienata sievoisia summia Elviksellä. Me emme nyt tikettiä maksaneet, koska mielestämme olimme jo edellisenä päivänä kartuttaneet kassaa ihan riittävästi. Aika nätisti oli koko paikka kuitenkin toteutettu.

Hilkka oli jostain huomannut, että Tupelossa on myös automuseo. Suuntasimme seuraavaksi sinne. Se oli iso halli, jonne autot oli laitettu kronologisessa järjestyksessä. Luonnollisesti suurin osa autoista oli amerikkalaisia, mutta oli siellä myös muita herkkuja. Museossa oli vierailevana näyttelynä Mopar-autojen näyttely. On se hassua, että lähes 50-vuotiaat Dodget ja Chryslerit eivät meistä homekorvista tunnu lainkaan vanhoilta. Meidän lapset varmaan sen sijaan ihmettelevät mitä peltiheikkejä nuo ovat. Ehkä ne olivat hiukan persoonallisempia, kuin tämän päivän autot, ja niitä piti yleensä ajaa, että pysyisivät tiellä (etenkin amerikkalaisia, meidän eurooppalaisten mielestä). Tupelon automuseo on todella käymisen arvoinen paikka.

Automuseon jälkeen käskytimme navigaattorilikan viemään meidä Alabamaan Lasse ja Muru Möllerin entisen Birminghamin kodin kautta Cherokee RV Parkin Helenassa.  Tyttö alkoi ohjata meitä ilman hanttiinpanemista. Alku meni vähän pienempää tietä pitkin toistakymmentä mailia. Sitten siirryttiin tie 78:lle jota myös future interstateksi kutsutaan. Birminhamiin on melko pitkä matka, ja vaikka tie on hyvä ja maasto kauniisti kumpuileva, on se lopulta aika pitkäveteinen. Lopulta päätimme vähäksi aikaa siirtyä hiukan pienemmälle ja vaihtelevammalle tielle. Jossain Jasperin kohdalla teimme sen ja poikkesimme ensitöiksemme huoltoasemalle hakemaan kahvit ja jonkinmoiset ”croissantit”. Hyviä olivat, vaikka ulkomuoto muistuttikin enemmän suomalaista lihapasteijaa, kuin croissantia. Kahvimuki auton joumareiässä jatkoimme matkaa. Pian liityimme jälleen interstateen ja lähestyimme Birminghamia. Nämä kaupunkien pikatiekiemurat kyllä stressaavat aikalailla. Navigaattori on pidettävä päällä, jotta lainkaan tietää minne mennä. Paikalliset autoilijat puikkelehtivat selvää ylinopeutta joka suunnalta. Tässä pitäisi ennakoida seuraava käännös, vaikkeivät aina meinaa tietä antaa. Kyllä suurin osa lopulta väistää, ovat kai sentään sen verran varovaisia. Muistelen vain, että Route66 reissun aikoina olivat kohteliaampia, paitsi Los Angelesissa ja ympäristössä.

Pienen ylimääräisen mutkan kautta alkoi navigaattorimimmi hölöttämään, että olimme saapuneen viapointiin eli Lassen ja Murun entisen kodin kohdalle. Otimme talosta ja viereisestä talosta nostalgiakuvia Möllereille. Onneksi vielä tarkistin Lassen antaman osoitteen ja niinhän se pirun navigaattoripimu oli taas pettänyt. Onkohan silla kriittinen aika? Ajoimme pikkuisen eteenpäin ja kyllähän se numero 1316 löytyi. Otimme uudet kuvat ja Hilkka taisi kuvata naapuritkin, jos vaikka joku niistä olisi minunkin tapaamani Wendellin koti.

Nyt siis leiriin ruokakaupan kautta. Heti nurkan takaa löytyi ”pienehkö” Walmart ja ajattelimme nostalgisesti, että täällä varmaan Muru teki ruokaostokset. Todellisuudessa kauppa oli niin uuden näköinen, ettei sitä ehkä vielä 1990-luvun alussa siinä ollut. Ostokset tehtyämme  lähdimme Cherokee RV Parkiin, joka ilman suurempia vaikeuksia löytyi. Aurinko oli jo niin alhaalla, että välillä ylämäissä se häikäisi pahasti, mutta perille pääsimme ja ystävällinen isäntä ohjasi meidät hyvälle pull through paikalle. Hinta oli PA-alennuksella siedettävä 15 taalaa, mutta kun heillä ei ollut omaa WiFiä, piti 24 tunnista vielä Hot Spotille pulittaa lähes 10 taalaa. 

Hilkka teki meille fajitakset vai miksi niitä kutsuisi ja ja herkuttelimme niillä. Mitenköhän nuo meksikoilaiset ovat keksineet niin hyvän ja oikeastaan helpon aterian. Viva Fajitas! Ruokailun jälkeen yhdistin maksulliseen WiFiin, katsoin sähkärit ja aloin kirjoitella. Otimme myös parit sangriat ennen nukkumaanmenoa. Sangria maistuu välillä syntisen hyvälle.

 

18.11.2012

Heräsimme melko viileään aamuun ja oli laitettava lämmitys päälle, jotta viitsi vällyjen alta nousta ylös. Sitten normaali aamiainen eli paahtoleipä leikkeleellä ja juustolla sekä puolikas kanelirusina baagelia kahvin kanssa nautittuna. Kumma kyllä emme ole tähän kyllästyneet, vaikka sitä on jo ainakin neljän baagelipakkauksen verran eli parikymmentä aamua nautittu.

Sunnuntaiaamuna lähdimme ensin kohti Helenan pikkukaupunkia, josta suuntasimme kohti Greenvilleä (lähes joka osavaltiossa tuntuu olevan oma Greenville), josta olimme bonganneet seuraavan yöpymispaikan eli Sherling Lake Parkin. Olimme päättäneet, ettemme pääteitä aja, mutta navigaattorilikka oli koko ajan eri mieltä. Pistimme hänet arestiin ja jatkoimme kartan avulla. Alabaman maaseutu on kauniin kumpuilevaa ja täällä oli melko hieno ruska. Se oli kuitenkin erilainen kuin Suomessa. Kirkasta keltaista ei ollut paljoakaan, mutta sen sijaan oli tumman punaista- tummempaa kuin kotomaassa. Melko pitkän ajomatkan päästä oli päästettävä navigaattorityttö pois arestista, jotta leiri löytyisi. Vähän ajan kuluttua tyttö ilmoitti, että ”point five miles” ollaan perillä, sitten ”point two miles destination on left”. Ei siinä ollut edes tietä, saatikka mitään muuta kuin metsää. Ajattelin tietysti, että navigaattori oli loukkaantunut ja kosti nyt. Ajoimme vähän matkaa, sammutimme navigaattorin, tarkistimme osoitteen ja ei kun uusiksi. Ei vieläkään mitään ja aivan samalla paikalla. Tarkistin  paikan vielä Lumian navigaattorilla ja se näytti aivan samoin kuin Nüvi-tyttö. Totesimme, että nyt käymme Greenvillessä tankkaamassa, koska bensavalokin jo paloi. Matkalla Greenvilleen huomasimme kyltin Sherman Lake Park, mutta melkein mailin eri paikassa, kuin navigaattoreiiden ilmoitus. Taisi olla osoitevirhe leirillä. Menimme siis tankkaamaan, koska nyt tiesimme paikan. Täytettyäni tankin, melkein 50 gallonaa, lähdimme takaisin leirille. Rekisteröidyimme ja asetuimme melko sievään leiriin, joka maksoi siedettävät 25 taalaa. Kuitista päätellen leiri on Greenvillen kaupungin ylläpitämä. Leiri on järvien rannalla eikä leirin vieraiden tarvinnut maksaa esimerkiksi kalastusmaksua. Leiriä kiersi myös golf-kenttä, joten seuraavilla reissuilla pitäisi kyllä olla mailat mukana. Teimme lyhyen rantakävelyn ennen pimeän tuloa. Pienellä sillalla seisoi nuori afro-amerikkalainen pariskunta (näin heitä täällä nimitetään) ehkä hiukan huolestuneen näköisenä. Jatkoimme matkaa ja Hilkka löysi maasta jonkinlaisen opiskelijakortin. Vähän ajan kuluttua käännyimme takaisin, jottei pimeys meitä yllättäisi. Aikaisemmin mainitsemani nuori pariskunta tuli meitä vastaan ja Kysyimme oliko heiltä hävinnyt löytämämme kortti. Heppu ilahtui silminnähden eikä muistanut edes kunnolla kiittää. Luulen kuitenkin, että hän oli ollut niin huolestunut, että helpotuksen takia kaikki muu unohtui. Taisi Hilkan tarkkaavaisuus kuitenkin helpottaa joidenkin elämää.

Aikainen pimeneminen häiritsee täällä jonkin verra, koska koleassa illassa ei mielellään oleskele ulkona. Pitää siis istua autossa ja katsoa TV:tä silloin kun se näkyy. Nythän se taas näkyy, kun huomasimme, että antennikaapeli oli irronnut TV:stä ja minä kätevänä isäntänä sen korjasin.

Täällä oli taas WiFi, mutta valitettavasti pätkivää laatua. Skypettämistä yritettiin, mutta pätki niin, ettemme muiden yrityksiin viitsineet edes vastata. Vähitellen taas unten maille.

 

19.11.2012

Jälleen oli aamulla melko viileä, mutta lämmitys auttoi jälleen. Jo perinteisen aamiaisen jälkeen suihkuttelimme itsemme mukiinmenevässä suihkussa. Restroom/shower oli kaasulla lämmitetty tila, joten siellä viihtyi mukavasti. Olimme edellisenä iltana todenneet, että olisi varmaan turvallista vaihtaa Fordin öljyt, koska olimme jo ylittäneet 7500 mailia n. 600 maililla ja matkaa on vielä monta sataa mailia.

Navigaattorin avulla löysimme autokorjaamon Greenvillestä ja eikun sinne. Navigaattorin mukaan seoli joku Jimmy's jotain, mutta todellisuudessa se oli Harry's Auto & Truck Wash, jossa myös öljyjä vaihdettiin. Kysellessämme aikaa, meille sanottiin n. 20 min. Arvasin, että pitää maksaa in cash ja meillä oli rajoitetusti taaloja. Sanoin Harrylle, että meidän pitää käydä ATM:llä ja hän neuvoi aivan läheisyydessä olevalle pankille. Eihän sen First joku pankin ATM toiminut, joten takaisin Harryn luokse. Auto ajettiin suoraan öljynvaihtoon ja minä sanoin hymyilevälle Harrylle, että jos ei taalat riitä, hoidamme sen jotenkin. Hän hymyili ja nyökkäsi sanoen jotain paikallisella murteella, jota en täysin ymmärtänyt.

Öljynvaihdon aikana laskimme Hilkan kanssa taalavarantomme, joka oli ruhtinaalliset 60 taalaa. Harry oli aikaisemmin katsonut autoamme sanoen, että jos öljytila on niin ja niin monta quarteria, maksaa se 42 taalaa. Hän tietysti, nähtyään menopelimme, tiesi heti, mikä moottori on kyseessä ja siten myös öljytilavuuden. Ainakin toimiston tyttö antoi meille kuitin, jossa luki $42,00. Meillähän jäi vielä taaloja tuhlattavaksikin ennen seuraavaa toimivaa ATM:ää. Saisi moni suomalainen autokorjaamo ottaa mallia Harry Schoefieldistä Alabaman Greenvillessä.

Nyt jatkoimme matkaa kohti Meksikonlahtea ja Alabaman ja Floridan rajalla olevaa Flora Bama ravintolaa Pensacolan kaupungissa. Emme vieläkään halunneett ajella valtatietä pitkin, joten jouduimme välillä laittamaan navigaattoritytön arestiin. Loppupäässä oli vähän matkaa parempi ajaa päätietä, joten päästimme tytön jälleen höpisemään. Taisi Flora Bama olla tuttu paikka, koska tie sinne löytyi vaikeuksitta. Kävimme kiireesti tutkailemassa paikan, joka oli melko eksoottinen kaksikerroksinen puurakennelma. Siellä oli useita baareja, Oyster bar, terassi, gift shop ja vaikka mitä. Paikka on kuulemma tuhoutunut usean hurrikaanin toimesta, mutta aina rakennettu nopeasti uudestaan. Todellisuudessa koko kapakka on kuulemma Floridan puolella, mutta annetaan asiakkaiden kuvitella muuta. Päätimme tulla illemmalla takaisin löydettyämme yöpymispaikan. Navigaattori näytti, että alle mailin päässäolisi RV Park. Sinne siis, mutta jo sitä ennen oli Old River RV Resort. Pyörsimme sinne tiedustelemaan tilannetta. Paikka numero 1 varattiin meille ja siihen me parkkeerasimme. Kaikki hyvin, mutta sähkö ei toiminut. Ystävällinen isäntä yritti kaikkia konsteja, mutta mikään ei auttanut. Rouva johtajatar tuli paikalle jonkin ajan kuluttua ja pahoitteli myös asiaa. Lopulta hän soitti paikalliselle sähkölaitokselle, josta luvattiin tulla kolmen tunnin sisällä. Me ilmoitimme luottavamme sähkölaitokseen ja menevämme sillä aikaa kävellen tutustumaan Flora Bamaan, koska sinne oli alle puoli mailia matkaa.

Flora Bamassa ei paljoa väkeä ollut, mutta olut ja musiikki oli hyvää. Yläkerran baarissa kaksi keski-ikäistä heppua soitteli ja lauleli oikein mukiinmenevää countrya. Voi olla, että olivat täälläpäin tunnettujakin, koska välillä juttelivat meillekin tutuista muusikoista, kuin kavereista konsanaa. Olivat mukavia ja välittömiä heppuja. Seuraavassa alakerran baarissa oli ”free mike”. Sielläkin musiikki vaikutti ammattimaiselta, mutta luulen, että ainakin ensimmäinen kaveri toivoi, että hänet ”löydetään”. Lauloi ja soitti hyvin, mutta esiintyi muuten jäykästi. Seuraavaksi esiintyi 50-60 vuotias pyylevä heppu, jonka  esiintymisestä huomasi, että hän on vanha tekijä. Oikein mukavaa parin gintonicin lomassa.

Seuraavaksi esiintyi naishenkilö, joka oli todennäköisesti edellisen vaimo tai jotain. Osasi hän jotenkin laulaa, mutta välillä kyllä aika falskisti. Kuulosti ajoittain melkein suomalaiselta karaokelta.

Palasimme leirille todeten, ettei sähkö toimi edelleenkään. Rouva johtajatar tuli kuitenkin ilmoittamaan, että sähkölaitos ilmoitti, ettei mitään vikaa ollut. Yritin selittää, että oli vikaa, mutta eihän rouva minuun luottanut vaan sähkölaitokseen. Voi olla, että niin minäkin olisin tehnyt. Tiesin kuitenkin, että meillä pelit toimii, koska kokeilin generaattorin kanssa ja me RV-ihmiset tiedämme, että se on sama kuin laittaisi ulkopuoliseen pistorasiaan pistokkeensa.

 

20.11.2012

Aamulla ennen yhdeksää tuli rouva koputtamaan ja pyytämään 45 taalan maksua. Taisi olla koko matkan kallein paikka, kun ajattelee, ettei ole restroomia, ei suihkua eikä sähköä. Olimme sopineet puolesta hinnasta, jos sähkö ei toimi. Hän vaan väitti, että se toimii. Mitä minä tyhmälle voin ja maksoin, enkä ainakaan hymyillyt enkä toivottanut mitään. Ajattelin ensin, että protestiksi pistän generaattorin käymään ja keitän kahvit, mutta halusimme äkkiä pois ja päätimme ottaa amiaista jossain muualla.

Vähän matkan päästä löysimme Burger Kingin joten sinne. Hilkka söi jonkun aterian ja minä mauttoman tupla cheeseburgerin ja kahvia. Olimme siis ravittu vaikkakin epäterveellisesti.

Pensacolasta ajelimme Panama City Beachiin. Rantatietä oli pitkästä aikaa oikein mukava ajella. Liikennettä oli melko paljon, mutta meri näkyi lähes koko ajan. Suurin osa matksta muistutti oikeastaan Palm Beachin seutuvilla olevaa Dixie Highwayta. Matkallata löytyi  meille ”floridalaisille” tuttu Publix. Sieltä saimme herkullista sushia, joten päivän ruoka oli ratkaistu. Tulimme aikanaan valitsemallemme leiripaikalle, joka osoittautui kelpo paikaksi, vaikkakin vähän tyyris oli. Täällä kuitenkin kaikki toimi ja oli uima-allas ja kaikki. Oli vain meidän vika, ettemme kaikkea hyväksi käyttäneet. Sushit syötyämme, minä tarkistin sähköpostit, ihmettelimme aikamme ja katsoimme TV:stä varastohuutokauppoja. Niitä olisi vissiin tullut koko yön, mutta me menimme kahdeksan jälkeen yöpuulle.

 

21.11.2012

Yli kymmentuntisten unien jälkeen aloimme vähitellen heräillä. Ei tarvinnut lämmitystä, olimmehan Floridassa. Perinteiset aamukahvit tehän jo tiedätte. Sen jälkeen emailien tarkastelut, suihkut ja sillä aikaa Hilkka skypetteli Ansun kanssa. Kirjoitin vielä vähän moittivan postikortin edellisen RV Parkin johtajattarelle. Toivottavasti häntä ainakin kenkuttaa. Pitäisi vissiin vielä RV-reviewiin pistää arvostelut.

Hiukan helpottuneena jatkoimme matkaa aivan rantatietä pitkin. Navigaattorityttö ei vissiin merestä pidä, koska yritti saada meitä koko ajan sisämaahan. Laitoin hänet murjottamaan, koska reitti oli meille selvempi kuin hänelle. Lähdimme Sprinfieldin ja Callawayn kautta eteenpäin. Mietin, että onkohan tunnetut ja kalliit Callawayn mailat saaneet alkunsa täällä. Eteen tuli kuitenkin kyltti, jossa luki Tyndall AFP. Jonkin aikaa ihmettelin, mitä AFP mahtoi tarkoittaa. Tiellä oli kylttejä ”All Commercial Vehicles through Louisiana Gate” tai jotain sellaista. Vähän matkaa ajettuamme selvisi, että AFP tarkoittaa Air Force Base eli lentovoimien tukikohta. Täällä oli pitkät matkat tien molemmista puolista kunnolla aidattu. Välillä oli portteja, joista ei ilman lupaa olisi menemistä. Aidan loputtua oli vielä metsän reunassa varoituskylttejä, että metsässä voi olla räjähdysaltista jätettä eli vissiin räjähtämättömiä ammuksia ja sen sellaista. Ajoimme ohi Mexico Beachin ym. välillä ylittäen pitkiäkin vesiteitä penkereitä ja siltoja pitkin. Monta kertaa tuli mieleen viimetalvinen matka Key Westiin.

Jotenkin meren äärellä on niin mukava ajella, ainakin kauniilla ilmalla niinkuin nyt. Lämpötila varmaan 25 asteen hujakoilla. Lopulta tulimme Carrabelle Beachille ja sen toisessa päässä olevaan Carrabellen pikkukaupunkiin. Vähän matkaa eteenpäin ja seuraavaksi valittu yöpaikka oli käsillä, Good Samin Ho Hum RV. Ystävällinen rouva otti vastaan rekisteröitymisen. Leirissä oli kaikki mitä toivookin ja se oli aivan meren rannalla. Ennen telakoitumista kysäisimme hyvää merenelävä ruokalaa ja rouva kertoi, että Carrabellessä oleva ”the Fisherman's Wife” on hyvä. Suuntasimme sinne, todetaksemme, että rouva oli oikeassa. Jaoimme yhden Seafood Platterin, koska aavistin, että se olisi iso. Iso se olikin ja saimme mahan täydeltä tuoretta friteerattua merenelävää aivan kohtuuhintaan.

Maittavan ruokailun jälkeen palasimme leirille ja telakoiduimme. Kävimme hiukan kävelemässä rannalla ja laiturilla. Rannalla oli vaikka kuinka paljon aivan kunnollisen kokoisia osterinkuoria. Kannattaisi varmaan seuraavaksi tilata ostereita, voivat olla edullisia. Laiturin päähän oli joku laittanut rapumertoja veteen. Emme valitettavasti ainakaan tänään nähneet mitä rapuja niihin pyydystetään. Tapoihimme kuuluen nukumme todennäköisesti vielä, kun pyydysten haltija ne käy kokemassa.

Vähitellen alkoi hämärtämään, Hilkka keräsi pyykit kokoon ja minä otin tietokoneen esiin. Siinä se ilta kului pikku hiljaa. Hilkka sai pyykit hoidettua ja minä pääsin vähitellen

tähän pisteeseen kirjoituksissani. Kohta unten maille ja huomenna kohti uusia nähtävyyksiä ja seikkailuja. Sitä ennen seursimme kuitenkin kuinka TV:stä kuinka Jeremy yrittää pyydystää ”Monsters of the Sea” eli isoja pahoja kaloja.

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com