Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

6.11.2012

Aamukahvin jälkeen riensimme suoraan leirin edessä olevalle bussipysäkille odottamaan bussia numero 42. Viereiselle tontille ajoi valkoinen Ford van ja siitä hyppäsi mies tarkastamaan postiluukun sekä kävi naapuritalon ovella. Bussia ei kuulunut aikataulun mukaan ja äskeinen mies tuli uteliaana kyselemään meidän tietoja. Kerroimme tietysti olevamme suomalaisia ja menevämme Riverwalkille ja Alamoon. Mies kertoi, että he, lakimiehet käyvät siellä keskustassa yleensä lounaalla. Hän kerkesi myös kertomaan vaimonsa vanhempien olevan Puolasta ja vaimonsa haluavan käydä siellä. Kumma, ettei kaveri tarjonnut kyytiä, vaikka oli menossa suunnilleen sinne minne mekin.

Bussilla pääsimme kuitenkin hyvin perille ja se maksoi ruhtinaalliset 1,10/henkilö. Seniorpassilla se olisi ollut vain 0,55, mutta meillä ei ole USAn seniorpassia.

Keskustassa oli kaikki tärkeät suunnat melko hyvin esillä, joten lähdimme taapertamaan kohti Alamoa. Jotenkin kävelimme kadunkulman ohi joten menimme alas Riverwalk-pysäkille. Riverwalk oli tosi mukava kokemus, kun kuski, joka väitti talvella voittaneensa parhaan kuljettajan palkinnon, kertoili vitsejä siihen tahtiin, ettei perässä pysynyt. Siinä välissä hän lateli oikeata tietoa ja tilastoja kiitettävästi. Riverwalkin jälkeen uusi yritys Alamoon, ja nyt se löytyi helposti. Tämä USA:n ja ennenkaikkea Texasin historialle tärkeä paikka valitettavasti näyttää ehkä vähän vaatimattomalta kaikkien suurhotellien ja isojen talojen puristuksessa. Harras paikka se kuitenkin oli: Täällä Davy Crocket ja Jim Bowie puolustivat Alamon linnoitusta meksikolaista Antonio Lopezia vastaan menettäen lopulta henkensä. En tiedä mitä Davy Crocket nykyajan nuorille merkitsee, mutta minun nuoruudessani hän oli yksi ehdottoman suurista lännensankareista, joka esiintyi useissa lännen sarjakuvissa.

Alamon jälkeen lähdimme etsimään jotain ruokapaikka. Jostain esitteestä löysimme Buckhorn Museumin, jossa oli saluuna ja ainakin kaksi museota. Se oli aivan keskustassa, joten sinne. Saluuna oli auki, mutta keittiö kiinni. Ostimme kuitenkin melko kalliit liput, jotka olivat voimassa kaksi päivää. Kiersimme melko pikavauhtia läpi sekä Buckhorn että Texas Ranger museot, jotka kyllä olivat mielenkiintoisia, mutta nälkä pisti kiirehtimään. Lippujen hinnat olivat myös yläkanttiin - 2 senioria yhteensä 38,00 taalaa.

Löysimme ruokapaikaksi Hard Rock Cafe` San Antonion, jossa ensin ostimme parit paidat. Ruokailu ei onnistunut, koska joku yritys oli vuokrannut paikan asiakastilaisuutta varten. Kerrottuamme olevamme Suomesta, kertoi myyntikaveri, että Helsingissä oli avattu Hard Rock Cafe`syys-lokakuun vaihteessa. Mieleen jäi, että Roomassa oli tähän suuntaan vihjaistu. Sivuhomautuksena on mainittava, että Bögeli piti Munkkivuoren sillan kupeessä Hard Rock Cafe' nimistä “räkälää” jonkinn aikaa. Ei kuulu tähän sarjaan eikä menestynyt.

Oikean Hard Rock Cafe'n vieressä oli the County Line, joka oli aivan joen rannalla ja lämpimässä oli mukava istua ulkona.

Hilkka tilasi jotain Chicken ja jotain with fries ja minä ribs ja jotain. Kun ruoka tuotiin pöytään oli annokset jälleen sen kokoiset, että ruokahalu lähes haihtui. Kumpikaan ei pystynyt syömään puolta annosta ja silti oli ähky olo.

Ylensyömisen jälkeen löysimme pienen etsiskelyn jälkeen pysäkin takaisin leirille menevälle bussille. Bussissa vähän jännitti, osaisimmeko poistua bussista oikealla pysäkillä. Hyppäsimme muutaman pysäkin liian aikaisin pois bussista, mutta yksi matkustaja arvasi olevamme väärässä ja pidätteli bussia pyytäen meidät takaisin. Niin jatkoimme oikealle pysäkille, jossa kuski ajoi suoraan leirimme portille päästäen meidät ulos.

Ilta kuluikin sitten sulatellen sitä kauheaa ähkyä muutamalla ginitonicilla ja seuraten jenkkien tärkeintä tapahtumaa eli presidentinvaaleja. Täällä Texasissa tulos oli kaiketi katastrofi, mutta luulen, että me eurooppalaiset voimme olla aika tyytyväisiä. En tiedä kumman kamppanja valehteli enemmän, mutta Romnyn selittelyt tuntuivat enemmän vaalivalehtelulta, kuin Obaman.

Nukkumaan menimme pienessä tuiterissa ja sitten se pikkuhiljaa alkoi. Viiden aikaan aamulla alkoi vatsa möyriä ja oli pakko mennä leirin restroomiin. Menemättä yksityiskohtiin jouduin uusimaan käynnin vielä kaksi kertaa.

 

7.11.2012

Eiliseen kytkemäni aamujuttujen jälkeen heräilimme hiukan myöhemmin ja piti valmistautua irroittautumiseen, jonka oli tapahduttava ennen klo. 11.00. Olo ei ollut hääppöinen, eikä se johtunut edellisestä illasta, vaan aamuyön vaeltelusta. Näin ainakin itselleni tein selväksi. Lähdimme kohti Aransas Passissa sijaitsevaa Ransom RV Resortia, jonka olin vaihteeksi bongannut Passport America kirjasta. Emme lähteneet Interstate 37:ää pitkin, niinkuin jenkki navigaattori ehdotti, vaan tietä 181. Mummeli hyväksyi sen vähän ajan kuluttua ja saimme ajella ilman recalculating kälkätystä. Poikkesimmen muutamalla businessloopilla, esim. Floresville ja Beeville, jotka olivat kiinnostavia "pikku"-kaupunkeja. Kivan näköisiä, mutta aika sama resepti: Iso oikeustalo ja pääkatu aika lailla meidän iäkkäämpien hemmojen mielessä oleva Salon keskellä kulkeva Päätie nro 1 eli Turun ja Helsingin välinen maantie. Huomatkaa, olen syntynyt Turussa, joten tämä on ykköstien suunta. Aransas Passin nimestä kuvittelisi, että kaupunki on jossain solassa. Maastossa ei vain meidän mielen mukaista solaa voinut olla , koska maa oli niin alavaa. Ehkä pass tarkoittaa täällä jotain muuta.

Leiri oli siisti ja hieno - sääntöjen mukaan ei leirille voinut tulla yli 10 vuotta vanhalla RV:llä ilman managerin hyväksyntää. Kytkeydyttyämme, olin niin loppu, että oli pakko mennä lepäämään, vaikka aina olen sitä vastustanut omalla kohdallani. Jos torkahdan päivällä yli puoleksi tunniksi, olen yleensä aivaan "tökkö" lopun iltaa. Nyt nukuin ainakin kolme tuntia ja olin "tökkö". Päätimme kuitenkin kävellä lähes vieressä olevaan Mickeys Bar & Grill'iin. Kivan näköinen paikka ja varmaan päivällä vielä kivempi. Kokeilimme jälleen pötsin kestävyyttä ja tilasimme Soft Crab annokset. Hilkka söi koko annoksen. Minä jätin itselleni jälkiruokarakosen mahaani, joten otin osan annoksesta "Boxiin". Eivät nykyään enää näköjään puhu "Dog boxista", niin kuin ennen. Tietävät, että ei se koiralle mene, vaan itselle. Otin vielä jälkiruoan eli "Bread pudding" with whisky ja jotain. Ihanan imelä kakunpala, jossa oli kunnon karamellikastike ja kermavaahtoa. Emme aivan ylensyöneet, mutta hilkulla oli. Köpöttelimme n. 0,2 - 0,3 mailia autollemme ja vetäydyimme vällyjen alle.

 

8.11.2012

Tänä aamuna olo ei ollut ähky, koska edellisen illan aikainen vällyjen alle vetäytyminen oli antanut kunnon levot. Kahvin kera nautimme yhdet rusina-kanelileivät paahtopaistin ja "Swiss Cheesin" kanssa. Lisäksi söimme edellisen päivän boxista "soft crab" jämät. Nyt olimme valmiita lähtemään tutustumaan lentotukialus USS Lexingtoniin. Matka meni siten hyvin, että en heti totellut navigaattori-flickaa, joten jouduin ylittämään sen yhden Corpus Christin ison sillan palatakseni oikeille raiteille. Silta oli niin korkea, etten tiedä yhtään alusta, joka ei olisi alitse mahtunut. Joku öljyporauslautta ei ehkä.

Navigaattorimimmi sekosi USS Lexingtonin ympäristössä. Yleensä hän on aika metrin eikun yardin tarkkuudella tiedottanut "harha-askeleemme", mutta täällä eivät tiet tuntuneet olevan hallussa. Ruskeat museokyltit ja laiva rannassa ohjasi meidät kuitenkin perille. Parkkipaikan vierestä vietiin meidät golfauton vetämillä kärryillä ylös lippuluukuille ja omavalintaisille kierroksille. Laivahan oli suuri, mutta kun me suomalaisetkin teemme suuria laivoja, sai sisääntulokannella vähän kuin meidän ruotsinlaivojen autokansitunnelman. Tämä pienenä muistitikkuna liikaa ihaileville. Aikanaanhan USS Lexington on ollut todellinen tekninen saavutus. Sillä saatiin Japanilaisten Tyynen Meren ylivalta nujerrettua, koska japsit eivät tajunneet länsimaista joustavuutta. Taitaa länsimaat olla juuttuneet samaan tautiin, etenkin kun katsoo amerikkalaista autoteollisuutta. Seuraavaksi kaatunee Eurooppalainen loistoautoteollisuus - allekirjoittaneen yksityinen mielipide.

Laivastossa "Matti Kurjella" aikanaan palvelleena, on myönnettävä, että "Kurjella" oli helpompi löytää bunkkaan, sekä saada omia kutiavia kotieläimiä, kun varusvarsto ei ollutkaan niin hygieeninen, kuin annettiin ymmärtää. Ehkä sekin kuului meriupseerin koulutukseen, tiedä häntä.

Laivasta enkä kierroksesta jälleen teille aio enempää höpistä, koska teillä on ainakin kaksi vaihtoehtoa: Tutustua tapaukseen paikan päällä tai Wikipediassa. Jälleen kannatan paikan päällä tutustumista.

USS Lexingtoniin tututustumiseen kului kunnolla aikaa ja yksi positiivisista yllätyksistä oli, ettei pysäköimisestä tarvinnut mitään maksaa, vaikka alueen portilla ilmoitettiin oikein hinta, muistaakseni 6$. Olin valmiiksi etsinyt Passport American paikan sopivalta etäisyydeltä. Leiri oli Palacioksen kalasataman takana, niin ettei heti huomattu. Siellä se kuitenkin oli ja ihan asiallinen ottaen huomioon hinnan n. 10$ PA:n alennuksella. Aterioimme torttuja eli tortillaa ja parin viinituikun jälkeen paneuduimme yöpuulle. On kyllä myönnettävä, että välillä illalla kaipaa muita retkeläisiä, joiden kanssa voisi vaihdella päivän kokemuksia.

 

9.11.2012

Aamulla heräilimme normaaliaikaan (n.8) ja aamutoimien jälkeen laittauduimme matkaan ajoissa keretäksemme Houstoniin ja siellä NASA:n avaruuskeskukseen. Maisemat olivat melko yksitoikkoisia karjatila maisemia, mutta välillä oli myös kiinnostavaa. Jo kaukaa näkyi kaksi harmaata "pallukkaa", ja lähempänä huomasi, että paljon sähköä täällä oli. Sanoin Hilkalle, että taitaa olla ydinvoimala, kun ei mitään höyryä tai savua tule mistään. Netistä tarkastettuani,totesimme, että laitos oli STP eli South Texas Nuclear Power plant. Kaksi harmaata betonikupolia ja valtava sähkömuuntamo olivat näyttävä näky. Paikan ympärillä pli mailikaupalla verkkoaitaa ja pysäköinti kielletty. 9/11 jälkeen täysin ymmärrettävä reaktio.

NASAan saavuimme perille hyvissä ajoin, keretäksemme tutustumaan paikkaan riittävän huolella. Heti ennen parkkipaikkaa oli yksi, nyt jo "vanhentuneista" avaruussukkuloista parkkeerattu. RV:ille ja busseille oli oma parkkipaikka, joka oli melkein tyhjä. Sisääntulo aulassa kävi kuitenkin kova kuhina, ennenkaikkea lasten aiheuttama. Aulassa oli paljon mielenkiintoista, josta kuitenkin suuri osa oli suunnattu lapsille tai lapsenmielisille. Kyllä siellä tarpeeksi tietoa muillekin annettiin. Ostimme pakolliset pinssit hattuihin ja lähdimme kiertoajelua odottamaan. Hilkalle tuli pisuhätä ja kas, sillä aikaa kerkesi kiertoajelu "juna" lähteä. Jäi siis puoli tuntia lisäaikaa tutustua sisääntuloaulan näyttelyihin ja esityksiin. Kiertoajelu kesti n. 90 min. ja sen aikana kierrettiin tätä suurta aluetta, jossa työskentelee yli 10.000 henkeä kymmenissä valtavissa rakennuksissa. Kävimme myös tutustumassa valvomoon, jossa paraikaa seurattiin kansainvälisen avaruusaseman menoa. Isoilla tauluilla näkyi dataa, joka ei välttämättä meille avautunut. Näyttöpäätteiden ääressä istui yhteensä 2 - 4 henkeä, ei siis kovin paljon. Samassa salissa on kuitenkin arvattavasti kova kuhina, kun joku raketti lähtee ylös milloin minnekin. Valvomoita on kyllä enemmänkin kuin tämä, joka on uudempi, kuin kuulentojen aikainen. Kävimme myös hallissa (lasin takana), jossa kokeiltiin ja kehiteltiin telakoitumis- ja erilaisia tulevaisuuden muitatarvittavia laitteita. Aikaa meni NASAssa niin paljon, että oli löydettävä läheltä yöpymispaikka. Sellainen löytyikin muutaman mailin päästä aivan pikatien vierestä. Paikka oli aivan hyvä, vaikka liikenteen häly oli lähes korvia huumaava. Saimme kuitenkin nukuttua riittävästi.

 

10.11.2012

Seuraava kohteemme tulisi olemaan legendaarinen taistelulaiva USS Texas. Kartan mukaan sen piti olla aivan "vieressä", mutta kyllä matkaa kertyi reippaat 20 mailia + vähän ylimääräistä. Navigaattorityttö on välillä liian hätäinen ja joskus ohje tulee vasta, kun olisi pitänyt kääntyä. Viimeksimainittu tapahtui nyt ja jouduin ylittämään valtavan sillan, jonka toisessa päässä jouduimme vielä pulittamaan 2$ tullia. Ylitys oli tietty mielenkiintoinen ja taistelulaivalle päästäksemme jouduimme vielä pienelle ilmaiselle lautalle. Lautta tai lossi rantautui aivan kohteemme lähelle, joten saimme hiukan ylimääräisiä kokemuksia.

Ollakseen 100-voutias, on USS Texas vaikuttava näky. Sehän palveli vielä toisessa maailmansodassakin. Katsoessaan laivan tykkejä, pitää vain ihmetellä sitä valtavaa tulivoimaa, mikä aluksella oli. Jälkeenpäin siihen vielä on lisätty ilmatorjunta-aseita, esim. meillekin tuttuja Boforsseja. Kyllä alus on ollut aikansa huipputuote. Itse pari kuukautta S/S Matti Kurjella palvelleena, ei 1940-luvulla rakennettu Matti Kurki yhtään uudenaikaisemmalta vaikuttanut. Tietysti siihen oli lisätty nykyaiaikaisempaa navigointilaitetta ja muuta elektroniikkaa, mutta niin oli Texasiinkin. Laivalla olisi kulunut pidempikin aika, mutta matkan oli jatkuttava. Seuraavaksi kohteeksi olimme asettaneet Galvestonissa sijaitsevan State Parkin.

State Park oli aivan Meksikon lahden rantadyyneillä kapealla Galvestonin saarella. Tuuli oli yltynyt melko paljon, mutta oli edelleen siedettävän lämmin. Teimme pienen paljasjalkakävelyn vedenrajassa. Joku on muistaaksemme sanonut, että kävely paljain jaloin rantahietikon suolaisessa vedessä tekee erikoisen hyvää jaloille. Ei se ainakaan epämielyttävää ollut, etenkin veden ollessa reilusti yli 20C. Automme viereisellä "nurmikolla" ei olisi kannattanut kävellä paljain jaloin. Hämärässä en huomannut jotain oikein piikikästä kasvia - hiivatti. Rantadyynien viereisen pusikon kyljessä oli varoitus dyyneillä elävistä käärmeistä. Kaikkialla tuntuu olevan näitä iljetyksiä, joten en yhtään ihmettele, että Aatami ja Eeva lopulta lankesi niiden houkutuksiin ja teki syntiä. Nyt me sitten joudumme "kärsimään". Uskoo ken uskoo. :-D

Pyysin Hilkan ulos syömään ja hän suostui. Hilkka tarjosi tortilloja leiripaikkamme pöydälle. Nautimme myös olutta tortilloiden kera. Taas ilta pimeni ja vetäydyimme sisätiloihin ja vähitellen yöpuulle.

 

11.11.2012

Aamulla tuuli edelleen kovaa ja ilmassa oli suolaista sumua, joka oli himmentänyt sivuikkunat. Ne oli puhdistettava pesuaineella, että härmä lähtisi. Galvestonista menimme lautalla Port Bolivariin. Ajoimme kaikkein rannimmaista tietä, joka välillä oli lähes meressä kiinni. Jossain vaiheessa alkoi sataa ja sitä jatkuikin sitten ihan iltaan saakka.  Olin taas tutkinut PA:n (Passport America) luetteloa ja löytänyt 3 RV-leiriä Abbeyvillen läheltä. Betty, jonka leirissä olisi luettelon mukaan ollut kaikki tarvittava, ei tähän aikaan tarjonnut alennuksia. Valitsin siis toisen kahdesta, vähemmän palveluksia tarjoavasta. Perille tullessamme oli jo pimeä, emmekä mitenkään löytänyt rekisteröinti ohjeita. Löysimme kuitenkin paikan, johon voi kytkeytyä, joten niin teimme. Kaikki oli "ihanasti" rempallaan, niinkuin suomalaisessa laulussa sanotaan. Luettelon mukaan "showers" oli "in progress", mutta todellisuudessa tuntui, että "progress" oli jäänyt "planning"- tasolle, joka sekin oli unohtunut. Lahonneesta telineestä saimme kuitenkin sähkön ja veden, joka meille riitti. Olimme todennäköisesti parkkeerannet liian lähelle puuta, koska tuulessa luulimme aluksi, että villikalkkunat hyörii automme ympärillä. Hilkka kuitenkin huomasi, että puun oksat raapivat autoa aikaansaaden mielenkiintoiset äänet. Yöllä vielä heräsin, kun jotain kopisi kotimme katolle. Olimme vissiin pysäköineet jonkinlaisen pähkinä- (pecan?) puun alle.

 

12.11.2012

Aamulla heräillessämme tutkimme ikkunasta ympäristöä ja odottelimme, että joku, jolle voisimme maksaa, näkyisi. Mutta ei näkynyt, paitsi Hilkka huomasi vähän kauempana pojan, joka keräsi pähkinöitä?  muovipussiin. Ennen kuin kerkesin kysäistä pojalta mitään, hän hyppäsi polkupyörän päälle ja hävisi. Paikalla oli kuitenkin postilaatikko, joka selvästi kuului RV-parkille, joten laitoimme tiedot PA:sta ja omat nimemme sekä 10$ kirjekuoreen. Laitoin kirjekuoren postilaatikkoon ja nostin sen pienen punaisen vivun ylös. Ei ainakaan jäänyt huono omatunto, että käytimme jonkun sähköä ja vettä. Lähdimme sitten kohti uusia seikkailuija, eli kohti New Orleansia. PA:sta löysin French Quartier RV Resortin ja ajattelin, ettei sieltä voi olla pitkä matka French Qartieriin eikä pääkohteelle  Bourbon Streetille. Paikka oli aivan pikatien ja hautausmaiden ympäröimä ja sieltä oli vallan 1/2 mailia Bourbon Streetille. Hotelli keskellä kaupunginosaa olisi ollut ehkä vielä parempi, mutta kauhean paljon tyyriimpi vaihtoehto. Muutaman yön nihkeän hikoilun (Houston, Galveston ja Abbeyville) jälkeen oli ruhtinaallaista löytää paikka, jossa suihku melkein toimii. Täällähän ei tunnuta käsisuihkua tunnettavan, ainakaan yleisillä paikoilla lainkaan. Lisäksi se moninainen "logiikka", millä säädellään veden määrää ja lämpötilaa ei ole kerennyt Eurooppaan - vai oliko se päinvastoin?

Ensimmäisenä iltana lähdimme tallustelemaan kohti French Quartieria varmuuden vuoksi navigaattorin avustamana. Se vei kuitenkin juuri sinne, minne olin ajatellut, että pitää mennä. Ainoat vaikeudet olivat isompien katujen ylitykset, koska tuntuu siltä, että USAssa ei tajuta aina jalankulkijoita. Todellisuudessa ainakin New Orleansissa tuntui, että autoilijat nimenomaan jalankulkijoita arvostavat ja antavat siten tietä jopa paikoissa, missä ei pitäisi. Bourbon Streetillä kuului vähän joka kuppilasta musiikkia. Me kuitenkin etsimme traditional jazzia, ja ensimmäiseksi "jouduimme" Maison Bourboniin". Live musiikki oli todella hyvää, mutta kaljasta otettiin myös senmukainen hinta. 15$ ja tyttö odotti vielä tippiä, minkä myös sai.

Orkesteri lähti paussille ja me etsimään uusia kokemuksia. Siinä vaiheessa, kun luulin varsinaisen Bourbon Streetin kaupallisuuden loppuvan, houkutteli Hilkka minut vielä yhteen, jossa luki Frietzel's European Jazz Club. Se oli todella jazz-klubi, jossa klubilaiset saivat tilata drinkkejä. Vielä positiivisemmaksi teki klubi siinä, että orkesterin takana roikkui jokunen lippu (Canada, Ruotsi ja Suomi) joista Suomen lippu oli ainakin kaksi kertaa suurempi, kuin muut. Kysyin tarjoilijalta (nuori nätti tyttö), miksi Suomen lippu roikkui seinällä. Syytä hän ei tiennyt, mutta oletti, että se on niin nätti, että siitä tykätään. Ajattelin kysyä asiaa tarkemmin itse orkesterilta, mutta kas, hekin poistuivat juuri sopivasti tauolle. Jäi siis omaksi teoretisoimiseksi, että suomalaiset ovat niin hyviä traditional jazz tulkitsijoita, että heitä kunnioitaan jopa täällä. Porin Jazz voi olla täällä tuttu juttu, mutta luulen, että vielä suuremman vaikutuksen on tehnyt DDT eli Downtown Dixie Tigers, joilta "legendan" mukaan täällä kysyttiin, että mistä täältäpäin he ovat, koska he toteajan mukaan soittivat toistaiseksi parasta paikallista (New Orleans) jazzia. Hyvän musiikin ja ranskalaiskorttelin aistimuksien kyllästäminä lähdimme kohti kotia eli leirillä olevaa Fordia. Kotiin löysimme helposti suuntavaistomme avulla. Koti oli hyvässä kunnossa, mutta auta armias, ilma alkoi yhtäkkiä kylmentyä. Olimme onneksi täyttäneet propaanisäiliömme, joten lämmityskaasua riitti taas. Lämmitys, jota ei oltu aikoihin tarvittu, oli pakko laittaa käyntiin. Emme edes muistaneet, että niin viileätä voi oll? Automaattinen lämmitys lähti alvariinsa käyntiin, koska kylmä ulkoilma jäähdytti automme melko nopeasti. Yö kului kuitenkin jotenkin jonkun ihmeellisen kutinan myötävaikutuksella. Hilkka sanoi, että se on maksa, mutten usko, koska ei me nyt niin paljon.... Taidan olla jotenkin yliherkkä asioille/aineille, joita ei vielä ole tutkittu.

 

13.11.2012

Meidän Kallen synymäpäivät. Skrabapulla kuopus täyttää 28. Huomioimme sen ajoissa, koska tiesimme aikaeron. Aamulla nukuimme kuitenkin väsymykset pois, teimme kaikki aamutoimet juuri siihen tahtiin kuin hyvältä tuntui. Ansunkin kanssa juttelimme skypessä, kun heillä oli ilta käsillä.

Lähdimme päiväkävelylle katsomaan, miltä ranskalaiskorttelit päivänvalossa näyttävät. Yöllä on valoja paljon ja paikka on näyttävä. Päivällä kuitenkin rakennusten ja taoksien kauneus tulee realistisesti esille. Moni talo on yksinkertainen, mutta parveketaos tekee niistä yleensä ainutkertaisen. Kävelimme Missisippin rantaan saakka (aika lyhyt pätkä), nähdäksemme Pohjois-Amerikan suurimman joen hitaan valumisen. Täällä sataman vettä ei olisi erottanut merestä maistamatta. Joki sinänsä on niin valtava, että kaksi ja puoli vuotta siitten, ylittäessämme sen St. Louisin ja Anheiser Bushin kohdalla se oli jo niin suuri, että mereltä se näytti.

Nähtyämme "joenpenkan", tuli nälkä. Hollilla oli aivan sopivan näköinen ruokailupaikka. Menimme sinne ja katsoimme listaa. Ruoka vaikutti hyvältä, mutta mitä suomalainen tietää Gumbosta ja muista ihme aterioista. Ollaksemme varmalla pohjalla valitsi Hilkka Jambalayan ja minä, kai se oli Po Boy,

Hilkka kuitenkin sai oikean Jambalayan eli vähän niinkuin Karibialaisen Paellan. Itse sain hyviä kuorrutettja katkarapuja hyvän kastikkeen kera. Katkaravut oli helppo popsia, kun tiesi, ettei niitä tällä kertaa liikaa ollut. Sitä valtavaa sämpyläähän ei tarvinnut syödä.

Taapertaessamme leiriä kohti, otti Hilkka kuvia kauniista taloista. Matkalla poikkesimme pariin irkkupubiin siemaisemaan Irish Coffeet. Ensimmäisessä pubissa kysyin  nuorelta baarimikolta, että tiesikö hän kuinka kyseinen drinkki on syntynyt. Eipä hän paikallisena valkoisena tietysti tiennyt, joten kerroin, kuinka lentäjät ensimmäisten Atlantinylitysten aikoihin 1930-luvulla tarvitsivat viluisina lämmikettä. Eivät lentäjät tuohonkaan aikaan saaneet virallisesti käyttää alkoholia, joten jotenkin se oli tehtävä salaa. Liekö lentäjät itse vai joku avulias baarimikko sen keksinyt. Kahvi, sokeri ja viski oli hyvä yhdistelmä. Se vain levitti viskin hajua ympärilleen, joten se oli jotenkin eliminoitava. Kermavaahtoa viskikahvin päälle ja näin viskin lemu pysyi aisoissa. Tämä tapahtui Shannonin kaupjngin vieressä olevassa Foynesin lentosatamassa, joka tuolloin oli Atlantin ylitytysten Euroopan puoleinen pää. Ensimmäiset ylitykset tehtiin nimittäin lentoveneillä. Viereisestä Shannonista tuli päälentokenttä, kun koneet kehittyivät ja laskeutumiset tehtiin kovalle maalle.

Toisessa pubissa tikitti suuri digitaalikello kohti nollaa. Kysyin baarimikolta kellon merkitystä ja hän kertoi, että, kun kello näyttää 00:00 täyttää pubi 20-vuotta. Silloin alkaa imainen ruoka- ja drinkkitarjoilu. Aikaa oli vielä jäljellä yli 1,5 tuntia emmekä olleet niin ahneita, että jäisimme sitä odottamaan. Sinänsä olisi ollut mielenkiintoista seurata miten juhlat olisivat kehittyneet. Melko suuri osa asiakkaista vaikutti kanta-asiakkailta, joille melko hyvin juomat maistuivat. Vaelsimme siis autolle ja pidimme omat minijuhlat ennen nukkumaanmenoa.

 

14.11.2012

 Auton laitoimme vähitellen lähtökuntoon ja poistuimme leiristä n.10:30. Olin PA:sta löytänyt sopivalta tuntuvan River View RV Parkin Vidalia nimisestä kaupungista Louisianan puolelta Missisippi-jokea. Navigaattorityttö oli vissiin illalla käynyt irkkupubin juhlissa, koska New Orleansin kiemuraisilla pikateillä hän sekosi välillä täysin. Englanninkielellä kehotuksia tuli esimerkiksi seuraavast: "Pysy oikealla, käänny vasemmalle" ja päinvastoin. Ennenkuin näihin kerkesi mitenkään reagoida valtavassa, melko agresiivisessa liikenteessä oli tilanne jo ohi ja eukko alkoi kalkattamaan "recalculating, recalculating, recalculating...". Aikaisemmin laite oli toiminut hyvin tarkkaan n.1-2 metrin tarkkuudella (mitä nyt joskus). Nyt sen oletukset voi heittää kymmenenkin metriä. Hikoiltuamme viileästä ilmasta huolimatta, pääsimme pois tästä teiden spagettikasasta. Olin laittanut joitain välietappeja, jotta meitä ei ohjattaisi isoille pääteille. Reitti kulki välillä oikein nätissä Missisippi-maisemassa, välillä jouduimme toki isommallekin tielle. Laitoimme navigaattorin vähäksi aikaa pois päältä ja suunnistimme pelkän kartan avulla. Hilkka kertoili tienumeroita ja minä vääntelin rattia. Kuitenkin eräässä paikassa, vähän ohi Baton Rougen mokasin, käännyin tielle, jonka kuvittelin menevän oikeaan suuntaan. Tie kuitenkin kääntyili aivan väärään suuntaan eli etelään. Kiertelimme täällä lähes tunnin, lopulta oli pakko antaa periksi ja tutkia karttaa. Olimme yhden Missisipin kiemuran sisällä, josta ei oikeastaan päässyt minnekään. Oli pakko pyytää neuvoja petturinavigaattorilta. Nyt se kiltisti ohjasi meidät oikeille teille. Ylitimme joen ja suuntasimme Francisvillen kautta Louisianan ja Missisippin rajan yli tielle nro 61, joka vei meidät Natchesin kaupunkiin, joka taas oli vastapäätä yöpymiskaupunkia Vidalia. Rekisteröidyimme leiriin ja lähdimme taas Missisippin puolelle Walmartiin ostoksille. Olutta saimme, mutta viiniä ei löytynyt, vaikka hyllyjen päällä selvästi luki Wine.

Etsimme aikaisemmin näkemäämme liquorstorea, mutta ei sitä löytynyt. Lienee mennyt kiinni ja sammuttanut neonvalonsa. Täällä, kun joltain kysyi jotain, ei siitä mongerruksesta saanut selvää Erkkikään. Suomessa sentään savolaisetkin osaavat tarpeen vaatiessa selttää ymmärrettävällä Suomen kielellä. Menimme seuraavaksi tutkimaan asiaa Natches Marketiin, jossa näimme muutaman Moscatel-pullon, joiden % oli 5. Kassalla oli valistunut valkoihoinen nuorimies, joka puhui ymmärrettävää englantia. Hän kysyi ylitämmekö joen vai lähdemmekö päinvastaiseen suuntaan. Kuultuaan suuntamme, kertoi hän, että pari mailia sillan jälkeen on Hammer's Liquor Store, jossa on sekä drive through, että walk through osasto. Hän lisäksi kertoi, että kadun vastapäisellä puolella on McDonald's, joten paikka löytyy varmasti.

Niinhän se löytyi, mutta RV:mme ei olisi drive through aukosta mahtunut, joten valitsimme walk throughin. Palvelu oli erinomaista ja saimme sangriapullomme. Koska Schweppesin tonic vettä ei kaikkialta saa, kysyimme josko heillä olisi. Piti olla, mutta näytti olevan loppu. Toinen tytöistä soitti kadun toiselle puolelle jollekin, joka sanoi, että hänellä on. Tarjoiduimme hakemaan sieltä, mutta eihän se tullut kysymykseen, vaan tyttö kipaisi itse hakemaan kaksi pulloa. Hintaa ei olisi ottanut, kuin sen n. 1 taalaa /pullo, mitä se kaupassakin maksaa. Annoimme 5 taalaa, koska tuollainen palvelu on jo ylenpalttista. Odottaessamme tonicia, kerroimme yoiselle tytölle, että menemme RV parkiin, jolloin hän kertoi olevansa päivisin siellä töissä.

Ilta oli jo pimennyt jonkin aikaa aikaisemmin ja palasimme leiriin ruokailemaan. Olimme ostaneet walmarista valmiiksi grillatun kanan, joten ruoka oli oikeastaan valmista. Kanan kanssa nautimme pitkästä aikaa herkullista sangriaa. Taisi niitä mennä pari ylimääräistäkin, mutta kyllä pääsimme byvin nukkumaan, vaikka minua oli taas se saamarin köhä alkanut vaivaamaan. Otin ennen unia vielä yhden Alka Selzer Nightin ja nukuin oikein hyvin.

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com