Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

27.10 

 Lauantaiaamu ja matka jatkui kohti Kuoleman Laaksoa eli Death Valley´tä, joka on jo Kalifornian puolella. Tankkasimme vielä kerran Nevadan puolella Pahrumpissa, koska menovesi voi rajan tällä puolella olla jopa taalan kalliimpaan per gallona kuin Nevadassa. 

Matka meni ihan mukavasti, heti Las Vegasista päästyämme näköpiiriin ilmestyi vuorijonoja ja pian ajoimme tämän jonon toiselle puolelle sopivan korkuisen solan kautta. Tästä eteenpäin eteemme tulikin lähinnä vuoria, mutta muuta mainittavaa ei sitten ollutkaan. 

Saavuimme Death Valley National Parkiin ja jatkoimme eteenpäin löytääksemme Visitor Centerin, josta saisi enemmän tietoa mm. leirintäalueista, joita tiesimme siellä olevan useitakin. Tässä puistossa ei opastuskeskus ollutkaan heti puiston rajalla, vaan saimme ajaa aika kauan ennenkuin sellainen löytyi. Samalla löytyi parikin campgroundia, joista valitsimme Furnice Creek-nimisen alueen. Kaikki alueen leirit ovat ns. luontoleirejä, joissa ei ole juuri muita palveluja kuin WC-tilat. 

Kun leiriasia oli kunnossa, lähdimme tutkimaan aluetta. Tämän alueen erikoisuutena on sen ilmasto, joka on niin kuumaa, ettei tänne saa esim. keskikesän aikaan tulla ollenkaan. Syynä tähän on alueen korkeus tai paremminkin mataluus – parhaimmillaan laakson pohja on 855 m merenpinnan tason alapuolella. Leirimme taso oli -190 m merenpinnasta. 

Toinen erikoisuus on suola. Laakson pohja näyttää kaukaa katsoen järveltä, mutta kun pääsee lähemmäksi, huomaa että maanpinta on suolan peitossa. 

Laaksoa Lauantaiaamu ja matka jatkui kohto Kuoleman Laaksoa eli Death Valley´tä, joka on jo Kalifornian puolella. Tankkasimme vielä kerran Nevadan puolella Pahrumpissa, koska menovesi voi rajan tällä puolella olla jopa taalan kalliimpaan per gallona kuin Nevadassa. 

Matka meni ihan mukavasti, heti Las Vegasista päästyämme näköpiiriin ilmestyi vuorijonoja ja pian ajoimme tämän jonon toiselle puolelle sopivan korkuisen solan kautta. Tästä eteenpäin eteemme tulikin lähinnä vuoria, mutta muuta mainittavaa ei sitten ollutkaan. 

Saavuimme Death Valley National Parkiin ja jatkoimme eteenpäin löytääksemme Visitor Centerin, josta saisi enemmän tietoa mm. leirintäalueista, joita tiesimme siellä olevan useitakin. Tässä puistossa ei opastuskeskus ollutkaan heti puiston rajalla, vaan saimme ajaa aika kauan ennenkuin sellainen löytyi. Samalla löytyi parikin campgroundia, joista valitsimme Furnice Creek-nimisen alueen. Kaikki alueen leirit ovat ns. luontoleirejä, joissa ei ole juuri muita palveluja kuin WC-tilat. 

Kun leiriasia oli kunnossa, lähdimme tutkimaan aluetta. Tämän alueen erikoisuutena on sen ilmasto, joka on niin kuumaa, ettei tänne saa esim. keskikesän aikaan tulla ollenkaan. Syynä tähän on alueen korkeus tai paremminkin mataluus – parhaimmillaan laakson pohja on 855 m merenpinnan tason alapuolella. Leirimme taso oli 190 jalkaa eli lähes 600 m merenpinnan alapuolella. 

Toinen erikoisuus on suola. Laakson pohja näyttää kaukaa katsoen järveltä, mutta kun pääsee lähemmäksi, huomaa että maanpinta on suolan peitossa. 

Laaksoa ympäröivät kaikilta puolilta muodoiltaan ja väreiltään erilaiset vuoret ja kalliomuodostelmat. Värit johtuvat erilaisista mineraaleista, lähinnä boorista, jota täällä on paljonkin louhittu. Muodot taas ovat seurausta maan liikkeistä ja tuulen ja veden aiheuttamasta eroosiosta. 

Ajoimme alueella lenkin, jonka varrelle osuivat sellaiset nähtävyydet kuin Paholaisen Golfkenttä, Luonnon silta sekä Pahaa Vettä. 

Paholaisen Golfkenttä muodostui laajoista alueista, joissa maa oli isoina kokkareina, ihan kuin muokattu pelto ja joka sitten oli enemmän tai vähemmän suolan peitossa. Kaukaa katsoen se näytti samalta kuin kuurainen pelto kotona. 

Luonnon Silta oli taas kanjonissa oleva kallion muodostama silta kanjonin yllä. Kanjonissa oli toki paljonkin upeita seinämiä ja muita muodostelmia, mutta nimensä se oli saanut tästä kivikaaresta. 

Paha Vesi oli kuivunut suolajärvi. Sen rantamilla oli vielä jonkin verran vettäkin ja siellä tietojen mukaan asustaa hyvin harvinainen kotilo. Nimensä alue on saanut aluetta aikanaan kartoittamaan saapuneelta mieheltä, joka ihmetteli kun hänen muulinsa ei suostunut juomaan järven vettä, vaikkei muutakaan vettä ollut tarjolla. Niinpä hän kirjoitti karttaan tälle kohtaa ”Pahaa vettä”. Tämä on alueen alhaisin kohta: 282 jalkaa/855 m merenpinnan alapuolella. Merenpinnan taso oli merkitty korkealle kallioseinämään. 

Lähtiessämme lenkille ja ajettuamme muutamia maileja vastaan tallusteli keskellä tietä kojootti. Siihen oli muitakin autoja pysähtynyt kuvaamaan eikä kohde ollut moksiskaan; ei oikein tiennyt minne olisi väistänyt. Sitten tämä Kelju. K viimein kiersi automme keulan ja katosi takavasempaan. 

Kun olimme palaamassa, sama elukka oli taas keskellä tietä, ilmeisesti nuoli siitä suolaa koska mitään syötävää siinä asfaltilla ei näkynyt. Siinä sitten väisteltiin ja päästiin ohi nelijalkaista tönäisemättä. Oli muuten ihan hyväkuntoisen näköinen ja tuuheahäntäinen. 

Tullessamme takaisin leiriin meille sitten sattui ensimmäinen ja toivon mukaan viimeinen vahinko. Kurvasimme hieman liian tiukasti omalle paikallemme ja auton katto osui alhaalla olevaan oksaan. Olikin aika työ saada auto ja oksa irti toisistaan, kun auto ei voinut ajaa eteenpäin edessä olevan suuren kiven takia ja taaksepäin se ei mennyt. Apuun tuli naapuriauton isäntä, joka toi tikkaat ja kiipesi meidän auton katolle pidelleen oksaa niin että pääsimme siitä irti. Auton yläreunan muovireunus kärsi vähän vahinkoja, katsotaan minkä arvoiseksi Moturis sen laskee. 

Illan tummetessa nuotio palamaan ja makkaran paistoon! 

 

28.10 

Päätimme jättää Kuoleman Laakson taaksemme ja suunnistaa kohti vehreämpiä maisemia, mielessä siinsivät jopa Tyynen meren aallot ja rantatyrskyt. Lähdimme kuitenkin eri reittiä pois kuin olimme tulleet ja suuntasimme pohjoiseen tarkoituksena poistua alueelta länteen. Näin tapahtuikin ja matkalla katsastimme käymättömiä kohteita, mm. Paholaisen Viljapellon. Stovepipe Wells Village tuli myös katsastettua ja päästyämme Panamint Springsiin, alkoi nousu laaksoa ympäröiville vuorille. Tie oli kiemurainen mutta hyväkuntoinen ja näkymät olivat huikaisevat. Kirkas aurinko vain tahtoo latistaa värejä valokuvissa, mikä ei tee oikeutta upeille monivärisille vuorille. 

Jatkoimme sitten pääteitä pitkin Mojaven ja Rosamondin kautta Lancasteriin, josta löytyi taas karavaanarin pelastus eli Walmart. Tämän jälkeen päädyimme Palmdalen kautta Actoniin ja siellä olevaan KOA:n leiriin. Täältä on säällinen matka meren rantaan, kunhan sieltä löytyy leiri. 

29.10 

Viimeinen maanantai tällä mantereella! Aamu oli ihan tavanomainen, mittari näytti +5 astetta mutta taivas oli pilvetön. Menoveden tankkauksen jälkeen siirryimme taas tielle 14 etelään, sitä pitkin sujuvasti tielle I-5, edelleen tielle 405, siitä numerolle 101 ja viimeinen tielle no 1. Tässä vaiheessa olimme sujutelleet Los Angelesin eteläosiin Santa Barbaran kautta Tyynen meren rantatielle ja päätyneet Malibuun. Liikenne oli tosi vilkasta, etenkin vastaantuleva, mutta eihän se moottoritiellä haitannut. Kyllä sitä kaupunkialueella riitti meidänkin suuntaan, kaistoja oli parhaimmillaan 7, mutta taas kerran oli todettava, että viitoitus on todella hyvää. Samaa ei voi sanoa moottoriteiden kunnosta. 

Lähestyessämme Malibua eteemme levisi tuttu, mutta kelju näky: mereltä nousi taas samanlainen sumuverho kuin matkan alussa samalla rantatiellä pohjoisessa. Onneksi tätä näköestettä ei kovin kauan kestänyt ja taas meitä helli upea sininen taivas. 

Pienen harhailun jälkeen löysimme majapaikkamme, Leo Carrillon State Parkin. Kyse on California State Parkista, joka kyllä oli sijainniltaan hyvä rannan tuntumassa ja sinänsä viihtyisä, paikat sijoitettu puiden siimekseen, mutta palveluiltaan puisto ei tarjonnut mitä siltä odotimme. Kauppa oli sulkenut ovensa, ilmeisesti koska sesonki oli ohi eikä kirjan lupaamaa nettiyhteyttä ollut saatavilla. Vessat olivat kyllä siistit, vaikka osa niistäkin oli suljettu henkilökunnan vähentämisen vuoksi. Sehän ei haitannut koska puisto oli aika tyhjä – telttailijoita sieltä kyllä löytyi. Suihkut olivat maksulliset. Tähän nähden hinta oli tosi kova, 45 $. Sijainti maksaa!

 

30.10 

Aamulla suunta kohti Los Angelesia tai tarkemmin sanottuna Anaheimia, jossa tultaisiin tapaamaan muitakin matkakumppaneita. Ensin 43 km rantatietä, siis Pacific Highway No 1, jolta taas oli upeat näkymät hiekkarannoille ja tyrskyille. Tien toisella puolella upeita näkymiä tarjosivat korkeille rinteille rakennetut komeat talot ja niiden komeat istutukset. 

Kun tämä pätkä oli ajettu, alkoi varsinainen karuselli, ts. Los Angelesin moottoriteiden viidakko. Ensin mentiin tietä no 101, jossain vaiheessa oltiin tiellä I-10, sitten tuli 405 ja 605, sitä seurasi I-5 jne, ei niitä kaikkia edes muista. Kaistoja oli vaihteleva määrä, pienin lukumäärä lienee ollut 4. Välillä piti pysytellä vasemmalla kaistalla, välillä ottaa oikea kaista, poistua oikealle ja ottaa vasen kaista ja sitä rataa. Vauhti oli aikamoista, kun piti jotenkin pysyä mukana. Mutta taas mentiin onneksi ”väärään suuntaan”, vastaantulevat kaistat olivat ajoittain aivan täynnä, eivät juurikaan liikkuneet. Mutta perille päästiin ja ilman haavereita, ei kuulunut tööttäyksiäkään, mutta kyllä pääsi helpotuksen huokaus, kun leirialueen kyltti tuli näkyviin. 

Paikalla oli jo muutama suomalaisauto ja lisää tuli, loppujen lopuksi meitä taisi olla 11 autokuntaa. Iltapäivä kului kuulumisten vaihtamisessa ja uima-altaalla lekottelussa, kävimme myös ostamassa liput huomisen reissulle: Universal Studios ja Los Angeles by Night, kesto 13 tuntia.

 

 

 

 

 

 

 

 

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com