Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Cottonwoodista jatkoimme etelään. Vasta hetken kuluttua huomasin,että olisi pitänyt valita eri tie, koska nyt, jatkoa ajatellen, oli jonkin matkaa kurvailtava moottoritiellä. Ajoimme kuitenkin Camp Verdeen saakka, jossa siirryimme sille moottoritielle. Onneksi vähän matkan päästä poistuimme pienemmälle tielle 169, jolta jonkin ajan kuluttua siirryimme tielle 69 kohti Prescottia. Prescott yhdessä Prescott Valleyn kanssa muodostivat jo hiukan suuremman ja laajemman yhdyskunnan, jossa löytyi lähes kaikki jenkkien myymäläketjujen kaupat. Meillä ei kuitenkaan puutteita ollut, joten jatkoimme kohti Wickenburgia. Tällä matkalla ylitimme jälleen vuoristoa, joten ensin mutkittelimme serpentiinejä pitkin ylöspäin. Alaspäin tullessamme jouduimme tietyömaalle, jossa ensin meni sormi suuhun. Tötteröitä oli niin paljon, että ei meinannut löytyä oikeita rakoja. Tie meni "väärälle" puolelle moottoritietä ja vastaan tuli lappuja "wrong way" eli ajoimme vastakarvaan. Välillä alkoi usko hiipua, mutta koska näkemämme poliisiauto ei reagoinut, oli pakko uskoa, että oikein ajoimme. Monen mailin jälkeen tietyö loppui ja pääsimme omalle kaistalle. Kirkland Junctionin ja Peepless Valleyn jälkeen pysädyimme ja keitimme murukahvit, söimme kanelipullia ja donitsin reikiä. Heti seuraavan mutkan jälkeen olikin Yarnell ja hetken kuluttua Congress, josta suuntasimme Wickenburgiin. Congressissa oli pieni rykelmä aidon lännentyylin näköisiä rakennuksia, mutta kuten tavallista, kuskin jarrujalka oli hidas eikä ratti suostunut tekemään u-käännöstä, joten tutustuminen ja kuvaaminen jäi tekemättä.

Wickenburgissa etsimme yöpymispaikkaa. Ensimmäiseksi tarkistimme paikallisen State Parkin, mutta se osoittautui lähinnä rodeopaikan parkkialueeksi ja tyhjäksi. Seuraava paikka oli aivan lähellä ja portista sisäänajaessamme Mäkivirrat parkkeerasivat juuri autoaan paikalleen. Hetken kuluttua tuli toimiston rouva ottamaan meidät vastaan. Hän kysyi, tarvitsemmeko WiFiä ja vastattuamme myöntävästi, antoi hän meille paikan aivan toimiston edestä, jossa oli vahva kenttä. Siinä luimme sähköpostit, skypettelimme ja menimme ajoissa nukkumaan. Aamulla suihkuun ja menoksi. Ensin otimme muutaman kuvan aika lännenmallisesta "historic" keskustasta ja vaaleansinisestä Lincolnista. Wickenburg oli vanha hopea- ja kultakaivoskaupunki ja netissä mainittiin nähtävyydeksi mm. Vulture Mine-kaivos. Kaivos oli kuitenkin suljettu, emmekä myös löytäneet Vulture City Ghost Townia, joka myös mainittiin kaupungin nettisivuilla. Tietokoneesta ei ollut apua ajon aikana, kun ei ollut yhteyttä.

Päätimme lähteä Tucsonia kohti katsastamaan hienoa Pima Air & Space Museumia. Päivä kului suorilla teillä erämaan halki. Välillä poikkesimme Gila Bendiin ostamaan naposteltavaa matkan ajaksi. Hiukan kolmen jälkeen iltapäivällä saavuimme museolle. Virkailija totesi, että museo sulkee viideltä, mutta kannattaa ottaa edullinen kahden päivän tiketti. Näin teimme ja kerkesimme hyvin katsastaa neljä hallia lentokoneita. On turhaa luetteloida eri lentokoneita, koska niitä voi tutkia esimerkiksi netissä. Stealth-pommittaja Lockheed SR-71 Blackbirdin voi kuitenkin mainita koneen erikoisuuden vuoksi ja ulkona oli suomalaisillekin tuttu Caravelle jenkki rekisterissä ja joku mötikkä mahan alla. Konehan on tai oli ranskalaisten ylpeys suihkumatkustajakoneiden alkuaikoina ja Finnairilla oli niitä useita.

Yövyimme läheisellä Passport America RV-leirillä. Sinne oli itse rekisteröidyttävä ja aamulla ilmoittauduttava toimistoon. Antoivat ryökäleet vain 4 taalaa alennusta, vaikka leirikirja kertoi aivan muuta. Toivottavasti muistan valittaa Passport Americalle, jotta pistävät leirin ruotuun tai ottavat nimenkäyttöoikeudet pois. Leiri oli kyllä siisti ja siellä oli varoitus, että käärmeet tulevat yöllä esille, joten fikkari ja varovaisuus ovat tärkeitä.

Aamulla pakkasimme auton kuntoon ja lähdimme Florencen yhteistapaamiseen. Tuskallisen tietyömaasokkelon ja liikennevalometsän jälkeen pääsimme jälleen erämaataipaleelle. Vähän ennen Florencea oli kaksi RV-leiriä, joista ensin valitsimme väärän, mutta siistin leirin. Toivottivat tervetulleeksi, mikäli emme löydä ystäviämme. Viereisen leirin portille tulimme samanaikaisesti Geitelien ja jonkun muun suomalaisautokunnan kanssa. !eirillä olkikin jo muita tuttuja ja vielä tuli lisää. Ruokailun ja levon jälkeen kokoonuimme klo. 7.00 pm leirin tiloihin kertomaan kokemuksistamme ja jatkosuunnitelmistamme.

Florencen leiriin jäimme kahdeksi yöksi. Seuraavana päivänä ammensimme jälleen Ameriikan kulttuuria eli kävimme Wal Martissa ja Casa Granden raunioilla. Casa Granden museossa sai hyvää valistusta paikallisten intiaanien elämästä aina 1400-luvulle saakka. Sen jälkeen tiedemiehetkin ovat ymmällä, tietämättä mikä sai melko kehittyneet yhteisöt purkautumaan ja häviämään. Illalla otin pari GT:tä ja valmistauduimme seuraavan päivän kolmanteen Tucsonin ilmailumuseoreissuun. Meiltä oli nimittäin jäänyt lentokoneiden hautausmaa näkemättä. Sinne tehdään bussikierroksia vain arkipäivisin, nyt oli perjantai, joten kierrokselle vaan. Kyllä lentokoneita ja niiden raatoja löytyy vaikka millaisia ja paljon. Bussikierroksella ei kyllä saa täyttä kuvaa hautausmaan laajudesta. Kannattaa katsoa Google Earthilla.

Bussikierroksen jälkeen lähdimme tutustumaan kaktusmetsään. Matkalla poikkesimme paikalliseen eläin- ja luontomuseoon, joka koostui pääasiassa täytetyistä eläimistä. Tämän jälkeen kävimme DesertMuseumin parkkipaikalla, mutta totesimme, että kello on niin paljon, ettemme sinä päivänä kerkeä sitä kunnolla katsastamaan joten lähdimme etsimään yöpymispaikkaa. Sellainen löytyi jonkin matkan päästä. Paikka vaati itsekirjautumista ja koska en muistanut päivämäärää, otin esiin kännykän, jossa päivämäärä näkyy. Lentokoneiden hautausmaan, jossa kännykkä oli sammutettava, jälkeen olin tietysti unohtanut laittaa kännykän päälle. Heti tuli viesti Ansulta, että he olivat leirissä Desert Museumin lähellä. Emme vielä olleet pistäneet rahakuorta luukkuun, joten lähdimme oitis toisten seuraksi.

Leirissä teimme sapuskat ja söimme "ulkona". Myöhemmin illalla tarjosin porukalle gintonicit, etteivät vaan kuvittelisi, että Gindholm on vain hörissyt näistä drinkeistä. Osa kaatoi drinkit päällensä tai pöydälle, mutta Harry ja minä saimme paukut tyylikkäästi läikyttämättä alas ja otimme toisetkin. Melko ajoissa vetäydyimme kaikki yöpuulle.

Seuraavana aamuna lähtivät Sanaksenahot lentokoneita ihmettelemään, kun taas Geitelit ja me menimme tutustumaan Desert Museumiin. Museo oli melko vaikuttava yhteenveto ennenkaikkea Arizonan erämaiden eläimistä ja kasveista. Myös kivikerrostumien kehitys selvisi hyvin. Ketä kiinnostaa, niin nettiin tai paikan päälle kannattaa mennä. Juuri ennen poislähtöä törmäsimme Muruun ja Luruun eli Merviin ja Ariin.

Museon jälkeen lähdimme tutustumaan pitkiin taipaleisiin päätyäksemme illansuussa Bisbeehen. Navigaattorityttö ei oikein ymmärtänyt reittiohjeitani, joten se kuskasi meidät Tombstonen läpi. Ajoimme myös Wells Fargo RV-leirin ohi ja totesimme, että se oli tupaten täynnä. Jatkoimme siis Bisbeehen, joka osoittautui mielenkiintoiseksi kaivoskaupungiksi vuorien välissä. Kaupunki oli hieman kuin keski-eurooppalaiset vuoristokylät kapeine katuineen. Tullessamme keskustaan oli todettava, että pääkatu oli suljettu, joten jatkoa oli suunniteltava. Pysäköintipaikan vierestä lähti kapea katu, jota pitkin päätimme kokeilla. Vähän matkan päästä katu kapeni niin, ettei peilit enää mahtuneet pysäköityjen autojen ja verkkoaidan välistä. Käänsimme peilit sisään ja jatkoimme. En nähnyt ollenkaan automme kylkiä taaksepäin, joten etenimme lähinnä tuntumalla ja osaksi tuurilla. Hetken päästä katu onneksi leveni taas ja voimme huokaista helpotuksesta - ei ollut kuulunut raapimista eikä kyljissä ollut naarmuja. Heti kohta näimme visitors centerin kyltin ja myös RV-parking.

RV-parking oli lyhyen jyrkän mäen päällä. Sinne tultuamme huomasimme, että sinne oli ennen meitä jo aamupäivällä löytäneet Kiviset ja Jensenit. Miehet olivat kerenneet käydä kaivoskiertueella, jossa sanoivat olleen viileätä. Kaivoksen avolouhososa oli aivan leirimme vieressä. Tulimme kaikki yhteisesti tulokseen, että kävisimme illansuussa kaupungilla syömässä. Kun ilta pimeni lähdimme liikkeelle. Kapakoita, saluunoita, vai miksi niitä kutsuisi, oli riittävästi. Seniorkansalaisen ei välttämättä tarvitse kävellä ylipitkiä matkoja. Pian löytyi juomailu- & ruokailupaikka, joka vaikutti riittävän viihtyisältä. Emäntä sanoi, että 20:n minuutin kuluttua löytyisi 6:n hengen pöytä. Menimme baarin puolelle odottelemaan ja tilasimme "trinksut". Olimme juuri saaneet drinkit, kun jo pyyhälsi emäntä meille ilmoittamaan, että pöytämme on vapaa. Nappasimme paukut mukaan ja siirryimme ravintolan puolelle. Tilasimme pienet annokset, joku kanaa, minä ja Elvi jotkut "Hoisin duck with BBQ" tai jotain sen tapaista. Kaikki annokset olivat täkäläisen tyylin mukaan kaikkea muuta kuin pienet. Taisin tarjota talon viinit porukalle eli Hilkalle ja miehille. Rvat Kivinen ja Jensen eivät käytä alkoholia, mutta ovat siitä huolimatta oikein hauskoja. Minä otin toisen wrapin dogi-boxiin, jottei maha olisi liikaa täyttynyt. Ruokailun jälkeen köpöttelimme takaisin leirille ja menimme muistaakseni kohtpuoliin levolle.

Aamulla Jensenit ja Kiviset ilmoittivat lähtevänsä katsomaan olisiko Wells Fargon RV-leirillä jo tilaa. Me päätimme kuitenkin ensin katsastaa vanhan museoidun RV-parkin ja jotain muuta. Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme museoleirin ja katsastimme sen. Vanhoja vaunuja kyllä oli, mutta olivatkohan vanhat vetoautot jossain tilaisuudessa, kun niitä ei ollut kuin vanha Packard-taksi ja Buick-hautausauto, kummatkin 50-luvun alkupuolelta. Lähdimme ajamaan kohti Douglasia, jotta näkisimme, milta "Mexican border" näyttää. Aivan Bisbeen rajan tuntumassa oli kyltti "Lesbian and Gay community". Emme kuitenkaan katsoneet aiheeliseksi tutustua kyseiseen yhteisöön. Erämaa-ajelun jälkeen saavuimme "historic?" Douglasiin. Näimme Meksikon rajan ja suuntasimme kohti Tombstonea. Matka meni ehkä hieman rehevämpien vainioiden kautta, ainakin jossain kasvatettiin maissia ja jotain muuta. Valkoinen pick-up ajoi kymmeniä maileja perässämme, eikä lähtenyt ohittamaan. Kuvittelimme, että se on "border patrol", joka katsoo missä me päästämme salakuljettamamme meksikolaiset pois autosta. Kaikkea kanssa, se oli ylivarovainen kuski, jolla oli pieni peräkärry perässä. Lopulta melko lähellä Tombstonea se sitten ohitti meidät.

Ajoimme Wells Fargo RV-parkin ympäri väärälle puolelle, emmekä tajunneet, mistä muut suomalaiset olivat paikkansa saaneet. Menin officeen, jossa herttainen tyttö kysyi olemmeko suomalaisia, joita piti tulla vasta huomenna? Rehellisinä ihmisinä jouduimme myöntämään näin asian olevan.  Hän tuli henkilökohtaisesti ohjaamaan meidät paikallemme.

Tombstonen pääkadulla oli menossa jos jonkinlaista tapahtumaa. Siellä oli erilaisia ryhmiä esittämässä Wyatt Earpin ja Doc Hollydayn pyssytaisteluita (he olivat samalla puolella). Tunnetuin taistelu oli OK Corrallin taistelu, jossa Earpin veljekset ja Doc teilasivat Billy Clantonin ja Frank ja Tom MacLearyn. Välillä kävi kova pauke ja kadulla makasi useampia "kuolleita". Taisi siellä jossain kaksintaistelussa joku kapakkatyttökin ampua jonkun roiston. Kadun varrella oli joitakin saluunoita, joista Big Nose Katien oli tunnetuin. Joku amerikkalainen väitti sen olevan koko USA:n kuuluisin saluuna. Tänä sunnuntaina ainakin siellä oli kova meininki ja loistava esiintyjä lauloi hyvää country ja western musiikkia. Pitihän saluunassa ottaa parit oluet Markun ja Oskun seurassa. Oskulle piti oluet tilata vähän salaa, koska Arizonan laki vaatii kaikilta alle 30-vuotiailta näyttäviltä henkilöllisyystodistuksen eikä alkoholia saa tarjota alle 21-vuotiaille. Oskulla oli vielä muutama päivä kyseisen iän saavuttamiseen, joten henkilöllisyystodistusta ei kannattanut näyttää. Palasimme leirille ja kadulla jatkuivat esitykset edelleen. Söimme autossa edellisdn päivän dogboxin antimet eli vähän wrapia. Illan pimetessä menimme miehet vielä käymään "Iso Nenä Katien" kapakassa. Tiskillä vetäsimme parit oluet ja whiskeyt. Klo. 9.00 meni kapakka kiinni ja pääsimme ajoissa takaisin leiriin.

Seuraavana aamuna heräilimme ihmisten aikaan ja leiriin alkoi pikkuhiljaa tulla lisää suomalaisia, kun samalla Helldorama viikonloppua viettäneet amerikkalaiset alkoivat palata kotikonnuilleen. Maanantaina kaduilla kulki edelleenkin ihmisiä autenttisissa cowboyasusteissa, joten päätin ostaa itselleni kunnon hatun. Löysin mielestäni hyvän näköisen, mutta se olikin aito Stetson. Maanantai-iltana meitä oli koossa jo 8 autokuntaa, jotka lähdimme Katien saluunan kautta Ravintola Longhorniin syömään. Suuri osa söi ribsejä, joko puoli tai koko annoksia. Puoliannos oli suurempi kuin yleensä koko annos Suomessa. Usealta jäi maissi ja joku perunakin syömättä. Hilkka, taloudellisena henkilönä, sai ylijäämät boxiin ja niin oli meidän seuraavan päivän murkinat hoidettu. Longhornin jälkeen poikkesimme vielä Crystal Palaceen ja jotkut ottivat paukun ja jotkut ei. Itselläni oli pötsi koko päivän ollut huonolla tuulella, ei kuitenkaan kipeä, mutta jotenkin veto oli poissa.

Yritin mahaan rauhoittaa yhdellä “pahanmakuisella whiskeyllä. Baarimikko sanoi, ettei sellaisia ole, joten oli turvauduttava “hyvän” makuiseen whiskeyyn. Las Vegasiin lähtevän porukan eli suurimman osan kanssa vaihdeltiin haikeita hyvästejä, koska me emme enää Organ Pipen jälkeen lähtisi länteen päin. Sanaksenahot, Johanssonit, Geitelit ja me jäimme vielä yhdeksi yöksi Tombstoneen.

Johanssonit kävivät pikavisiitillä Bisbeessä sillä aikaa kun Geitelit, Ari ja Mervi ja me menimme tutustumaan Tombstonen Boothill-hautausmaahan. Menimme sinne kävellen, koska se oli siedettävän lähellä leiriämme. Matkan varrella oli myös Wyatt Earpin museoitu talo, joka huonoksi onneksemme oli suljettu juuri tiistaina. Ari lähti Earpin talolta hakemaan autoaan. Hautausmaalla tutustuimme tietysti tunnetuimpaan hautaan eli Clantonin ja MacLearyn veljesten yhteishautaan. Useammassa hautakivessä oli kuolinsyynä  ampuminen, apashien hyökkäys jne. Yhdessä luki, että henkilö oli hirtetty vahingossa ja hyvin harvassa luonnollinen kuolema (minä huomasin vain yhden). Hautausmaalta lähtivät Ari ja Mervi ajelemaan länteen päin, koska heidän piti tavata joitain tuttuja San Diegossa. Otimme toistamiseen kaihoisat hyvästit, koska olimme jo edellisenä iltana kertaalleen hyvästelleet. Meidän kalmistoreissun aikana olivat Sanaksenahot käyneet katsomassa OK Corrallin taistelua jonkinlaisena filmi-/teatteriesityksenä, joka oli ollut aivan hyvä.

Iltapäivällä päätimme Hilkan kanssa käydä yhdellä raikastavalla olut tuopilla. Sitä ennen kävin vielä lisäämässä asuani ruskeilla nahkaliiveillä. Stetson, liivit ja shortsit olivat hieman koominen yhdistelmä. Niinpä eräs aito cowboyasuinen miekkonen kysäisi: "Hi, man! Where are your pants?" johon minä vastasin: "I've lost 'em". Vastaus tuntui hyvältä, koska miekkonen hörähti nauramaan. Virkistävän kaljan jälkeen Cristall Palacessa palasimme leirille eri askelein, koska Hilkka halusi vielä tutkia myymälöitä, joita oli yllin kyllin. Hän löysikin jostain oikein sievät varvassandaalit.

Illansuussa päätimme koko jäljellä oleva porukka vielä kerran mennä nuuhkimaan tunnelmaa ja päädyimme jälleen kerran Big Nose Katien saluunaan. Siellä Harry päätti tarjota kaikille tequila sunriset. Oskulta puuttui edelleen muutama päivä, joten tarjoilija toi hänelle cola-juoman. Yritin kyllä harhauttaa sanomalla, että minä otan kaksi. Tyttö ei kuitenkaan mennyt lankaan, vaan sanoi nauraen olevani "sneaky". Illan mittaan intoutui yksi sun toinenkin tarjoamaan whiskeytä ja olutta. Vähän ennen kahdeksaa poistui Petsku lepäämään, eikä tarjoilija sitä huomannut, joten Oskukin pääsi parin paukun makuun. Lähdimme aika hilpeinä leirille ja siellä keksimme mennä Sanaksenahon autolle jatkoille. Menimme sinne, jotta Petsku saisi rauhassa nukkua. Sangrian ja muiden juomien virratessa jatkui yhdessäolo aina puoleen yöhön saakka. Kyllä oli mukavaa.

Aamulla oli ihan kuin morsetusta eli pipi pää, pää pipi. Geitelit kuten myös Sanaksenahot olivat lähteneet lentokoneiden hautausmaahan tutustumaan. Johanssonin isä ja poika tekivät juuri lähtöä Las Vegasin suuntaan, joten kerkesimme vielä heidät hyvästellä ja toivottaa hyvää matkaa. Itse lähdimme ensin kohti Bensonia ja kauppaa, olihan eräät tärkeät viljatuotteet loppuneet, niin leipä kuin olutkin. Vähän Tombstonen jälkeen oli kyltti, jossa kaikkia kehotettiin pysähtymään Border Controlliin. Tiukan asiallinen, mutta ystävällinen rajavartia tarkasti passimme ja toivotti hyvää matkaa. Bensonissa täydensimme myös ginivarastoamme ja ostimme hyväksi toteamaamme sangriaa. Kummastakin saimme alennusta Safewayn kortilla. Jatkoimme matkaa kohti seuraavaa yöpymispaikkaa eli Desert Trails RV-parkia ja asetin välietapiksi AT&T:n. Matkalla huomasimme, että olimme jälleen lentokoneiden lähettyvillä. Tiemme kulki halki lentokoneiden hautausmaan. AT&T:llä sain nopeasti ladattua lisää prepaidiin sekä vaihdettua SIM-kortin Lumiaani sopivaksi.

Jatkoimme matkaa kohti tulevaa leiriämme, tankkasimme toistaiseksi halvinta bensaamme eli 3,379/gallona.

Ollessamme parin mailin päässä päämäärästämme oli edessämme vilkkuvia punaisia ja sinisiä valoja. Vastaan tuli yksi paloauto ja edessä näkyi seisovan toinen. Poliisit pitivät tietä suljettuna ainakin tunnin verran, kunnes lopulta pääsimme jatkamaan. Ansu kerkesi jo soittamaan ja kertomaan, että he ja Sanaksenahot olivat jo leirissä. Huolimattomuuttani en muistanut, mitkä paikat Ansu sanoi heillä olevan. Kiersimme koko leirin ja naapurileirinkin löytämättä heitä. He olivat tietysti sen ainoan polun varressa, jota emme ollet tarkastaneet. Olimme jo kerran aikaisemmin melkein asettuneet viereiseen leiriin, joten tiesimme missä olimme. Ensin luulin, että pääsemme puolella hinnalla, koska leiri kuuluu Passport American leireihin. Officella luki kuitenkin, ettei alennusta saa tähän aikaan. On siis mentävä aamulla maksamaan loput maksusta, koska olin itsekirjautuniskuoreen laittanut vain 14 taalaa. Huomenna jatkamme yhteismatkamme viimeiselle etapille kohti Organ Pipea. Pidämme vissiin vielä yhden karttapalaverin ennen lähtöä.

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com