Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

22.10

 

Aamulla suuntasimme kohti Tombstonen kuuluisaa lännenkaupunkia, jonne ei ollut kuin runsaan tunnin matka. Sinne oli sovittu seuraava yhteistapaaminen Wells Fargo RV Parkiin. Muutama autokunta oli saapunut jo sunnuntaina ja loppujen lopuksi meitä oli siellä 10 autokuntaa. 

Tombstone on vaalinut vanhaa lännenkulttuuria ihan kiitettävällä tavalla. Se on lännen kuuluisan sheriffin Wyatt Earpin kotikaupunki, siellä vaikutti myös Doc Halliday ja hänen tyttöystävänsä Iso-Nenä Kate, joka piti kuuluisaa saluunaa. Tämä saluuna on vielä olemassa, samoin kuin Crystal Palace. Kun niihin astuu, on kuin astuisi vanhaan lännenelokuvaan aina henkilökunnan pukeutumista myöten. Muutenkin kaupungin kaduilla näki mitä erilaisempiin lännen asusteisiin pukeutuneita hahmona, mm. Wyatt Earp useammankin kerran. 

Kaupungissa oli tarjolla kaikenlaista ohjelmaa, mm. kuuluisa pyssytaistelu O.K.Corralissa, jossa Wyatt Earp veljineen sekä Doc Halliday surmasivat kolme cowboyta, joita pidettiin siihen aikaan kaiken pahan alkuna ja juurena; heidän väitettiin muiden rötösten ohella varastelevan karjaa. 

Kaupungissa oli myös aikamoinen määrä liikkeitä, jotka myivät erilaisia aikakauden mukaisia vaatteita. Erityisesti naisten hepenet, kuten korsetit, avokaulaiset puserot ja pitkät hameet, saappaista ja kengistä nyt puhumattakaan, pistivät silmään. Lisäksi sen ajan hattuja oli runsaasti tarjolla. Lisäksi oli vanhan ajan valokuvaamoja, paikallisen lehden toimitus ja paljon muuta. 

Poikkesimme Ikosten kanssa päivällä Iso-Nenä Katen saluunassa ja illalla kävimme porukalla syömässä Longhorn-nimisessä ravintolassa. Tämä käynti kyllä jätti aika pahan maun suuhun, ihan sananmukaisesti. Tilasin Angus steak´in eli naudan pihvin, tuo Angus on täällä yleinen musta pihvilehmärotu. Sain kuitenkin eteeni paksusti leivitetyn ”pihvin”, joka oli vielä kuorrutettu valkoisella kastikkeella. Kun huomautin ettei tämä voinut olla Angus-pihvi, tarjoilijapoika rupesi inttämään vastaan ja sanoi, että hänen olisi kai pitänyt selittää tarkemmin tilauksen sisältö. No, pureuduin annokseen, jossa oli enemmän sitä korppujauhokuorrutusta kuin sisältöä, sisältö taas oli jotain jauhelihan tapaista ja kastike oli minun suuhuni pahanmakuista. Tämä ns. pihvi jäi siis syömättä, sen sijaan uuniperuna ja salaatti olivat OK. Kun sitten sain laskun, siinä annokseni oli merkitty jonkinlaiseksi kanaruoaksi. Huomautin tästä vielä tarjoilijalle, joka ei muutenkaan tuntunut pärjäävän näin ison porukan tilausten kanssa ja tässä vaiheessa hän sitten sanoi valitettavasti seonneensa näissä tilauksissa. Jäi poika ilman tippiä oikeastaan sen takia että sinnikkäästi antoi minun ensin ymmärtää että olin nimenomaan tilannut tätä mössöä. Ihan sama juttu kohtasi toistakin porukkamme jäsentä, Angus-pihvi muuttui matkalla leivitetyksi kanaksi.

 

Merkillepantavaa oli, että kaupat sulkivat ovensa jo 5 aikaan eikä kaupungissa ollut minkäänlaista yöelämää, .ravintolat sulkivat ovensa viimeistään klo 21. . Ehdimme kuitenkin vielä pikaiselle iltamyssylle yhteen saluunaan, josta sai aidon lännen perinteen mukaisesti ostaa mukaansa litran viskipullon hintaan 12 taalaa. 

 

23.10 

Aamulla laitoimme hynttyyt kasaan aika aikaisessa vaiheessa ja suuntasimme kohti pientä kaivoskaupunkia nimeltä Bisbee melko lähellä Meksikon rajaa. Ennen sitä poikkesimme kuitenkin Tombstonen alkuperäisellä hautausmaalla Boothill´illä. Sinne on haudattu mm. nuo O.K.Corrallin ammuskelussa kuolleet Billy Clanton, Tom McLaury ja Frank McLaury. Hautoja on yli 250, joista aika monen muistomerkissä on maininta ”Unknown”. Aika monen kuolinsyyksi mainitaan ”Murded” tai Killed” tai ”Shot”, myös tekijän nimi mainittiin usein. Oli siellä jokusen lapsenkin hauta, mm. 3 kk ikäisenä tulirokkoon kuolleen pikkutytön. Yksi naisihminen oli tehnyt itsemurhan ja yksi oli kuollut synnytykseen lääkärin annettua hänelle liikaa kloroformia. Erityinen oli hautamuistomerkki, jossa kerrottiin miehestä, joka oli hirtetty vahingossa. Hän oli hyvässä uskossa ostanut hevosen, joka olikin varastettu. Asia selvisi vasta hirttäjäisten jälkeen. Kyse oli 1800-luvun loppupuolella sattuneista kuolemantapauksista, vain yksi hauta oli 1940-luvulla kuolleen vainajan.   Hautamuistomerkeissä oli paljon näitä tarinoita ja vielä enemmän löytyy esitteestä, jonka käynnin yhteydessä sai mukaansa. 

Bisbee oli ihan nätti mutta emme jääneet sinne lorvailemaan, koska edessä on tiukka aikataulu. Pitää vielä ehtiä Las Vegasiin, Death Valley´hin ja mielellään Anaheimiin ja elokuvastudiokierrokselle, ennen kuin auto on luovutettava ensi viikon perjantaiaamuna. Ja täältä Meksikon rajalta on aika moinen matka vielä tuon kierroksen tekemiseen, varsinkin kun tuohon uhkapeliluolaan on varattava muutama päivä vaikka ei kasinoissa kävisikään.

 

Niinpä suuntasimme Bisbeestä pikkuteitä ensin Sierra Vistaan ja sieltä edelleen ihan Meksikon rajalle Nogalesiin. Tarkoitus oli sieltä oikaista pienen Arivaca-nimisen kaupungin kautta tielle 286, jota kautta olisimme päässeet Organ Pipe-kaktuspuistoon. Tässä Urkupilli-puistossa kasvaa ihan oman sorttisia kaktuksia. Navigaattori kyllä löysi tämän Arivacan, mutta ei suostunut löytämään lainkaan sinne vievää tietä no 289. Se olisi kyllä vienyt sinne mutta valtavan mutkan kautta. Kuitenkin lähimmässä liittymässä oli selvästi viitta tielle 289 West, joten sinne.

 

Tie oli hyväkuntoinen ja tasaisin väliajoin oli tien numero taulussa. Mutta navigaattori käski yhtä tasaisin väliajoin tekemään u-käännöksen. Jatkoimme kuitenkin sinnikkäästi matkaa kun kerran kartta sanoi sen tien vievän Arivacaan. Yhdestä risteyksestä olisi päässyt Coronado National Forestin leirintäalueellekin. Mutta saattoihan sen arvata – vastaan tuli kyltti, joka kertoi tien päättyvän! Ja päättyihän se, sellaisen järven rantaan, jota ei kyllä näy kartassa! Kyltissä kyllä luki Pena Blanca. Eihän siinä mikään auttanut, pakko oli palata takaisin ja ajaa Tusconiin. Saihan siellä taas tankattua edullisesti sekä auton että jääkaappinsa. Sitten jatkoimme matkaa Picacho Peak´in State Parkiin, josta löytyi erinomainen campground. Saimme ostettua puitakin ja istuimme Ikosten kanssa pimeässä illassa iltanuotion ääressä.

  

24.10 

Aamulla Ikoset lähtivät liikkeelle jo ennen meitä. He suuntasivat I-10 tietä länteen tarkoituksenaan siirtyä Quartzsiten ja Parkerin kautta Colorado-joen rantatielle ja Lake Havasun maisemiin, yöpyä järven rannalla State Parkissa ja tulla sitten Las Vegasiin, mahdollisesti Oatmanin kautta.

 

Me lähdimme sen sijaan suorinta tietä Kingmaniin koska olimme jo ajaneet tuon Arizonan ja Kalifornian rajanpinnan mutta pääasiassa siksi, että meillä on jo täynnä vuokrasopimukseen sisältyvät 4000 mailia ja nyt ajamme siis ”maksullisia” kilometrejä. 

Phoenix on Arizonan pääkaupunki ja vähän arvelutti sen läpiajo, kun kartallakin oli aikamoinen sykkyrä moottoriteitä. Mutta kun asialla ovat olleet erinomaiset liikennesuunnittelijat ja opastus on erinomaista, kulku sujui kuin tanssi. Koko matkalla ei ollut yhtään risteystä vaan kaikkien eri teiden risteävä liikenne tapahtui eritasoliittymien kautta. Opastus tässä maassa hoidetaan niin, että jo hyvissä ajoin on kylttejä tulevista liittymistä ja minne niistä pääsee katuosoitteita myöten. Näin on itse kullakin hyvää aikaa ryhmittyä vaikka tiellä kulkisi viisikin kaistaa samaan suuntaan. Liittymäkaistat ovat sitten vielä erikseen. 

On myös todettava, että Phoenixin moottoriteiden pientareet olivat ilo silmälle. Meluaidat olivat tyylikkäät, pientareet oli huolella tehtyjä ja kauniisti istutettuja. Mikäs siinä oli rullata muiden mukana, taisi mennä koko homma ilman jarrunkaan käyttöä! 

Tässä maassa on runsaasti liikennevaloja mutta ei juurikaan liikenneympyröitä. Tänään taisimme osua kolmanteen sellaiseen koko retkellämme. Olemme myös jo oppineet risteyskäyttäytymisen eli punaisella saa kääntyä oikealle, ellei sitä ole erikseen kielletty. Toinen erikoinen asia ovat risteykset, joissa kaikista suunnista tulevilla on pakollinen pysähtymismerkki. Ajojärjestys on sama kuin risteykseen tulojärjestys ja hyvin se toimii. Täällä muuten käytetään tuota pakollista pysähtymismerkkiä runsaasti, aina kun tullaan pihasta, sivutieltä tai muusta vastaavasta paikasta, pitää pysähtyä. Se pätee myös esim. markettien parkkipaikkojen sisäisessä liikenteessä. Sen sijaan varoituskolmioita olen nähnyt vain liikenneympyrään tultaessa. Eräs vinkeä asia on myös kielletty ajosuunta, joka ilmoitetaan joko ”Wrong way”-kilvellä eli Väärä suunta tai ”Do not enter”-tekstillä, siis Älä tule tästä. 

Phoenixin jälkeen lähdimme siis tahkoamaan yli 200 km matkaa, joka kartan mukaan kulki autiossa maastossa jossa ei ollut minkäänlaista elämää. Se ei nyt aivan pitänyt paikkaansa, vaan maasto muuttui vähitellen mäkisemmäksi, tie nousi välillä vuorten väliseen solaan laskeutuakseen taas alas. Tie oli pääosin samanlainen kuin meikäläinen moottoritie kaventuen välillä ja erittäin hyväkuntoinen. Vähän mutkiakin oli mutta ei mitään äkkiväärää kääntyilyä. 

Jossain välissä olimme taas kaktusmaastossa. Nämä ”kädelliset” kaktukset saavat ulokkeensa vasta n. 70-vuotiaina. Ne eivät myöskään viihdy kovin korkealla. Sitten eteemme avautui aika sankka Joshua Tree-kasvusto, oikeastaan metsä; metsäksi sitä tienvarsitaulussakin kutsuttiin. Sen jälkeen vuoroon tulivat taas kaktukset. 

Muuan merkillepantava piirre näissä maisemissa ovat erilaiset tulviin liittyvät varoitukset ja rakennelmat. Maaseudulla tiet ovat välillä kuin keinuja, painanteet vuorottelevat kumpujen kanssa. Painanteisiin ei sitten saa ajaa kun tie tulvii. Näiden lienee tarkoitus ohjata vesiä kun ja jos joskus sataa. Tässä rutikuivassa maastossa kun ei varmaan sada meikäläiseen tapaan hiljalleen vaan kun vettä tulee, sitä myös tulee eikä kova ja kuiva maa pysty sitä imemään. Teiden varsille on myös monin paikoin viritelty pitkulaisia hiekkasäkkejä, ”tulvamatoja”, jotka on ankkuroitu maahan kepeillä. Näidenkin tarkoituksena on veden ohjaaminen oikeaan suuntaan. 

Tänäänkin ylitimme monta komeaa siltaa, joiden alla ei suinkaan virrannut nyt vettä, vaan siellä oli kuiva, usein tosi leveä uoma. Kyseessä on ns. wash, jossa mitä ilmeisemmin sateiden aikana virtaa hyvinkin vuolas virta. Suurimmat tällaiset kuivat uomat on merkitty myös karttaan ja niillä on nimetkin, aivan kuin varsinaisilla vesiuomillakin. 

Vielä yksi liikennejuttu: tässä maassa ei näytä olevan moottoripyöräilijöillä kypäräpakkoa. Hyvin moni suurellakin pyörällä päästelevä viilettää pää paljaana. 

Tämä 93-tie päättyi sitten yhteen maan valtaväylistä eli Interstate 40-tiehen, joka aikanaan korvasi Route 66:n. Jos oli 93-tie ollut tosi hyväkuntoinen, oli 40 aivan surkeassa kunnossa. Mutta oli sillä liikennettäkin – rekkaa tuli ja meni peräjälkeen ja rinnakkain. Pitkää matkaa emme joutuneet sillä jyräämään kun pääsimme kääntymään Kingmaniin, josta löysimme itsellemme oivan leiripaikan  Fort Beale RV Parkista. Myöhemmin sinne tulivat Jensenit, jotka eivät olisi enää mahtuneet, mutta koska meidän ”kotimme” ovat aika pieniä, he saivat asettua meidän vieraiksemme. Huomenna molempien suuntana on Las Vegas.

 

25.10 

Olipa kylmä aamu, ei oikein muistanutkaan miltä tuntuu ryömiä peiton alta, kun mittari näyttää ulkolämpötilaksi 5 astetta! Mutta lämpenihän se taas siitä ja alkoi vaatteiden vähentäminen. Muuten yö meni hyvin mitä nyt junat huusivat vähän väliä. Kingman on yksi Route 66-napakaupunkeja ja se tie rakennettiin aikoinaan seurailemaan länteen menevää rautatietä. Ja täällä junien pitää ilmoittaa ylikäytäville tulostaan, ellei erikseen ole toisin määrätty.

 

Nokka kohti Nevadaa ja Las Vegasia, sellainen oli käsky navigaattorille. Matkanteko oli sujuvaa, tie oli hyvä vaikka maisemat ensi alkuun olivatkin aika mitäänsanomattomat. 

Nevadan ja Arizonan rajalla tie tuli Hooverin padolle. Tämä Colorado-jokeen rakennettu valtava pato kahlitsee joen vesiä ja tuottaa siinä samalla sitten sähköä. Pato on rakennettu vuosina 1931-35. Viimeisen vuoden aikana on joen ja padon yli rakennettu uusi, upea korkeuksissa kulkeva silta, jonka ensin ylitimme. Sitten pääsi ajamaan alas vanhalle sillalle ja varsinaiselle padolle. Panimme auton parkkiin ja tallustelimme edestakaisin vanhaa siltaa ja ällistelimme padon kokoa. Toisella puolella joki levisi upeana sinisenä kimmeltävänä järvenä ja toisella puolella se virtasi aika vauhtia kapeaan uomaan. Oli aika mahtava rakennelma! 

Tästä kun selvittiin, matka jatkui kohti Nevadan peliluolia. Kaupunki on tietenkin paljon muutakin, onhan se Nevadan pääkaupunki ja kaupunkia lähestyttäessä jouduimme taas moottoriteiden eritasoliittymien kieputukseen. Mutta hyvin navigaattori löysi kaupungin ytimessä olevan KOA-leirialueen, nimeltään Circus Circus. Tämä on tosi suuri alue aivan Stripin eli viihdealueen pääkadun tuntumassa. 

Auto parkkiin, pääsimme Jensenien naapureiksi ja myöhemmin alueelle tulivat ainakin Ikoset, Kiviset ja Johanssonit. Otimme aluksi pienen tuntuman tähän Stripiin, joka oikeastaan on Las Vegas Boulevard, ihan jalkapelillä ja selvitimme mm. bussipysäkkien sijainnit. Stripiä pitkin nimittäin kulkee julkisen liikenteen bussi 24 tuntia vuorokaudessa, n. 15 min. välein, 24 tunnin lippu maksaa 8 $ ja sillä saa matkustaa niin paljon kun ehtii. 

Illalla sitten lähdimme liikkeelle isommalla porukalla ja nousimme bussiin, joka suuntasi Stripin eteläpäähän. Sieltä oli tarkoitus kävellä kohti majapaikkaa, joka sijaitsi n. puolivälissä tätä katua. 

Strip pitää kokea ilta- tai paremminkin yövalaistuksessa. Taas on kohde, jota on mahdoton tässä kuvata muuta kuin toteamalla, että sen varrella on uskomaton määrä hotelleja, kasinoita, pienempiä pelisaleja, merkkivaateliikkeitä, pieniä pistäytymisbaareja ja isompia ravintoloita ja kaikki tämä kirkkain neonvärein valaistuina välkkyen ja kimallellen. Kadun molempia puolia voi kävellä ja yli pääsi, paitsi liikennevaloissa, myös lyhyin välimatkoin rakennettua siltoja pitkin, joille pääsi esim. hisseillä tai rullaportailla. Kaiken tämän lisäksi siellä oli vaikka minkälaista esiintyjää pitkin katuja, musikanteista eri satuhahmoihin ja show-vaatteisiin pukeutuneisiin tyttöihin. Las Vegasissahan on koko ajan tarjolla lukematon määrä erilaisia show-esityksiä, joissa on myös nimekkäitä esiintyjiä. Tänne ei ihan vaatimaton artisti pääsekään esiintymään. Kaupungissa on useilla vanhoilla tähdillä oma katunsa, mm. Frank Sinatralla ja Dean Martinilla. 

Yksi nähtävyys oli yli muiden: Tanssivat Vedet! Bellagio-nimisen hotellin edessä on iso allas, josta tietyin välein nousee lukematon määrä vesisuihkuja. Eihän siinä mitään, mutta nämä vesisuihkut sananmukaisesti tanssivat musiikin tahdissa! Toivottavasti kuvistamme saa jonkinlaisen käsityksen tästä komeudesta. 

Tallustelimme hiljalleen kohti leiriä pysähdellen muutamassa peliluolassa, joista tappioksi jäi 4 $. Pari baariakin piti korkata ja leirissä olimme vähän ennen puolta yötä. Olisihan siellä voinut kauemminkin tallustella, nähtävää kyllä riitti, mutta sää muuttui aika koleaksi, tuuli yltyi ja tuli ihan vilu.

 

26.10 

Kylmä ja tuulinen aamu, kahdeksan aikaan mittari näytti 10 astetta. Aamupäivän mittaan aurinko taas lämmitti ja tuulikin vähän laantui. Lähdimme kuitenkin aamupäivän kuluessa taas Stripille katsomaan, miltä se näyttäisi päivänvalossa. 

Lähdimme bussilla etelään eli samaan suuntaan kuin illallakin mutta vähän pitemmälle. Ja kyllä sitä näkemistä ja ihmettelemistä nytkin riitti, samaten kuin ihmisiä. Erona ilta-aikaan oli se, että ihmiset kuljeskelivat erilaisissa kaupoissa, joita riitti joka lähtöön. Kuljimme eri kävelysiltoja pitkin ja aina eteen tuli uusia kauppakäytäviä. 

Toinen silmiinpistävä piirre näin päivänvalossa oli se, kuinka tarkkaan maa on käytetty. Vaikka suurimmilla hotelleilla olikin runsaasti maapohjaa ja erilaisia rakennelmia, kuten esim. Luxor-hotellilla iso pyramidi, sfinksi ja egyptiläisten palatsien fasaadeja, niin paikoitellen oli kyllä kekseliäisyyttä käytetty kun oli sijoitettu rakennuksia limittäin ja lomittain jne. Kulkipa siellä vuoristoratakin, joka oli pantu osittain kiertämään rakennuksia! 

Kävelimme takaisinpäin Tanssivien Vesien paikkeille ja otimme siitä bussin ”kotinurkille”. Bussin kulku oli aika hidasta, koska Strip on, paitsi huvittelukeskus, myös aikamoinen liikenneväylä. Molempiin suuntiin on parhaimmillaan 7 kaistaa ja liikennevaloja sen edestä. Kadun yli pääsi kyllä hyvin liikennevalojen ansiosta ellei sitten kulkenut kävelysiltojen kautta. 

Sää oli auringossa lämmin mutta ei enää helteinen, tuuli tosin vähän viileä. 

Illalla lähdimme vielä bussilla Stripiä pohjoiseen eli Freemont Streetille. Tämä pää on kaupungin keskustassa päin ja edustaa vanhempaa Las Vegasia. Bussi kierteli kyllä vähän outoja seutuja mutta kun jäimme pois Freemont Streetillä, huomasimme olevamme kävelykadulla, joka alkoi Stripiltä ja jatkui ties minne. Ja meno oli mahtavaa! Täälläkin oli peliluolia mutta ei sellaisia loisteliaita kasinoja kuin eilen nähdyt, mutta itse kävelykadulla oli sitten jos jonkinlaista ohjelmaa ja esiintyjää. Huomion herätti ihan ensimmäisenä kadun pituudelta vedetyt neljä vaijeria, joita pitkin halukkaat saivat lentää tai laskea – miten sen nyt ilmaisee – ilmojen halki melkein kadun päästä päähän. 

Siinä kävellessämme tulivat Ikoset vastaan tai Paavo oikeastaan löysi meidät. Niinpä ilta jatkui neljän porukassa. Vähän siinä pelailtiin, meikäläisen tappioksi jäi 2 $ ja Matti taisi hävitä kokonaisen dollarin. 

Leiriin tulimme taksilla. Bussilippu olisi maksanut meiltä neljältä 24 taalaa, taksimaksu tippeineen oli 20 $. Vielä viimeiset yömyssyt meidän autossa Matin syntymäpäivän kunniaksi ja Las Vegas on nyt nähty!

 

 

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com