Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Aamun valjetessa alkoi porukka, kuten tavallisesti, valmistautua jatkamaan matkaa. Bluffin pioneerimuseossa tulisi ehdottomasti käydä, joten se oli ensimmäinen kohde, eikä sinne tainnut olla mailiakaan matkaa. Näkyvillä oli pioneerien asumuksia, työkaluja ja kulkuvälineitä eli kunnon lännen vankkureita. Sisällä esitettiin videolla kuinka pioneerit olivat suurella vaivalla ja aikaa käyttäen ylittäneet Colorado-joen kanjonin ja vihdoinkin saapuneet Bluffiin, jonne asettuivat. Kyllä jotkut ovat joskus olleet uskomattoman sisukkaita ja asiaansa uskovia.

Museon jälkeen suuntasimme keulamme kohti uuden osavaltion bongaamista. Päätimme käväistä Four Cornerissa eli paikassa, jossa neljä osavaltiota kohtaavat. Paikalla oli lätkä jonka päällä seisoin hetken ja olin täten samanaikaisesti Arizonassa, Coloradossa, New Mexicossa ja Utahissa. Matkalla sinne ja sieltä pois olimme intiaanireservaatissa, jossa tienvarret olivat todella täynnä tyhjä ja rikkinäisiä pulloja, tölkkejä ja muuta roskaa. Olipa säälittävän näköistä.

Matka jatkui toista tietä takaisin Bluffiin. Sieltä kävimme ensin kurkkimassa Gooseneckin Colorado-joen kiemuroita. Tämän jälkeen jatkoimme Mexican Hat Rockille, joka näkyi tielle saakka. Kävimme kuitenkin lähempänä kuvaamassa sitä. Koskakohan mahtaa tasapaino pettää ja kivi tipahtaa.

Näiden nähtävyyksien jälkeen jatkoimme matkaa Monument Valleyn läpi kohti Kayentaa. Emme käyneet Monument Valleyn Tribal Parkissa, mutta kyllä näkymät olivat tiellekin saakka mahtavat, kun isoja erilaisia kivi-/vuorimuodostelmia näkyi ympärillä. Kayentassa tutkimme karttoja ostoskeskuksen parkkipaikalla.

Näimme ensimmäisen silmiinpistävästi juopuneen ihmisen. Valitettavasti valkoinen mies opetti intiaanit juomaan tulivettä. Sen seurauksena reservaatit ovat täynnä tyhjiä pulloja ja juopuneita inkkareita.

Menimme tankkaamaan toistaisensi edullisinta bensaa = 3,759/gallona. Jatkoimme Navajo National Monument National Parkin maksuttomalle leiripaikalle. Yhteensä oli suomalaisautokuntia löytänyt paikan päälle 5 kappaletta. Ruokailun jälkeen vietimme rauhallisen illan autossa. Aamulla jatkoimme matkaa kohti Pagen kaupunkia ja rantaleiripaikkaa, siitä vähän eteenpäin.

Pagessa täydensimme varastojamme Safewayssa ennen leiriin ajoa. National Park passilla sai yöpymisen 10:llä taalalla ja maksoimme kahdesta yöstä. Rangeri portilla neuvoi ajamaan vessojen kohdalta vasemmalle ja aivan reunaa pitkin, koska muualla on erittäin pehmeätä hiekkaa. Vessojen kohdalla oli neuvot jo unohtuneet, joten vessojen ohi oikealle ja alas rantaan. Voi hyvät hyssykät, kun huomasin virheeni. Kieli keskellä suuta yritin pitää vedon tasaisena ja olla pysähtymättä, koska voin vain aavistaa, miten vaikeata olisi saada yli viiden tonnin ajoneuvomme ylös hiekasta. No pääsimme kunnialla rantaan, jossa oli jo kolme muuta autokuntaa. Grönholm-Lahdenperät olivat tehneet saman virheen, kuin mekin, mutta myös onnistuneet öääsemään rantaan. Vähän ajan kuluttuaa tulivat Arin ja Harryn autokunnat. Hetken kuluttua he lähtivät Harryn autolla täydentämään varastojaan Pageen. Takaisin tullessa Harry ajoi väärältä puolelta rantaa kohti ja sinnehän pehmeään hiekkaan auto juuttui. Porukka yritti työntää, mutta tuloksettomasti.

Eräs teksasilainen, joka oli jo edellisenä päivänä nähnyt vastaavaa, lainasi kenttälapiotaan. Toivarin Arin ja Ikosen Paavon kaivettua aikansa mm. kardaanin edestä hiekkaa, erilaisten mattojen ja kiilojen avulla saimme auton liikkeelle "sorakuski" Arin ollessa puikoissa.

Iltapäivä kulutettiin seurustelemalla, ruokailemalla ym. Illalla porukka kokoontui iltanuotion ympärille, missä viihdyttiinkin melko myöhään. Sekään ei riittänyt ainakaan meille ja Kaarakaisille, vaan menimme heidän autoonsa ainakin parille "stydille" gintonicille. Lopulta hauskan illan jälkeen kuitenkin kotiuduimme jotenkin. Yöllä sade ropisi auton kattoon ja lähistöllä jyrisi ukkonen. Hilkka ei sitä kuullut, kun nukkui niin sikeästi.

Seuraavana aamuna kyllä huomasi ylimääräiset "stydit". Amiaisen jälkeen alkoi pää kuitenkin parantua, mutta ilma alkoi puolestaan pilvistyä. Kaarakaiset, jotka olivat neljän viikon matkalla, alkoivat tekemään lähtöä länteen päin kohti Las Vegasia ja Kaliforniaa. Ylimääräisestä varastostaan luovuttivat liian sokerin ja tarpeettomat grillihiilet porukallemme. Pari autokuntaa lähti venematkalle tutustumaan Lake Powellin kanjoneihin.

Lake Powellhan on tekoallas, joka on syntynyt Glen Canyonin padon taakse. Sivukanjoneista on syntynyt komeita punaseinäisiä "vuonoja". Valitettavasti täksi perjantaiksi osui matkan toistaiseksi ainoa varsinainen sadepäivä. Osa muista autokunnista, me mm., kävimme Pagessa kaupassa. Page on muuten niinkin nuori, kuin vasta 1957 perustettu. Päivän mittaan tuli useita sadekuuroja etenkin Pagessa. Meidän leiri-beachilla satoi vähemmin.

Iltapäivällä ja illan suussa tuuli niin kovaa, että me jäljelle kääneet autolliset luulimme iltanuotion jäävän viettämättä. Illan mittaan tuuli kuitenkin tyyntyi sen verran, että rattoisa nuotiohetki voitiin viettää. Tuuli kuitenkin taas yltyi ja tuli purevan kylmäksi, joten siirryimme automme suojaan. Samantien alkoi jälleen satamaan, joten poistuimme nuotiolta oikea-aikaisesti.

Aamulla heräilimme jo hyvissä ajoin ennen kahdeksaa Utahin aikaa eli n. mailin päässä Arizonassa ennen seitsemää. Suunnittelimme seuraavaa leiriytymistä, joka useampien mielestä tapahtuisi Flagstaffin seudulle. Lähdimme liikkeelle ja kiersimme vielä Pagea, koska meillä alkoi nestekaasu loppua. Yhdelläkään bensa-asemalla ei näkynyt propaani- tai LPG-kylttiä, joten päätimme jatkaa matkaa. Jatkoimme tielle 89 ja risteyksessä, ohitettuamme bensa-aseman  huomasimme aavistuksen myöhässä, että siinä myytiin nestekaasua. Tunnetusti laiskana miehenä ei kuski kuitenkaan viitsinyt tehdä U-käännöstä, ja niin jatkoimme matkaa. Kaukana edessä näkyi joku meikäläisten autoista. Jossain matkan varrella se osoittautui Geitelien vankkuriksi. Jatkoimme ajamista aina Cameronin Trading Post asemalle, jonne myös Geitelit kaarsivat. Paikalla Ansu keitteli kahvit ja tarjosi pienet suolaiset leivät. Me tarjosimme Wal Martista löytämiämme donitsin reikiä.

Cameronin Trading Postissa oli valtava matkamuistomyymälä, hotelli, posti sekä myös RV-parkki. Tie 89:n viereen oli säilytetty vanha komea silta, joka nyt oli paikallisen kaasuyhtiön omistama ja toimi nyt kaasuputken tukena sen ylittäessa kanjonin. Pienten ostosten, mm vyön, jatkoimme matkaa Wupatki National Monumentille. Taas hyödyimme lunastamastamme National Park Annual passista ja pääsimme maksutta tutustumaan Wupatki-intiaanien muinaiseen kylään ja viljelykulttuuriin n. 1000-vuotta sitten. Kuvatessamme paikkaa ilmestyivät Geitelit jälleen paikalle. He menivät vielä tutustumaan vähän lähemmin rakennusten raunioihin.

Jatkoimme matkaa ja kävimme ylhäällä Painted Desert vista pointilla. Sieltä jatkoimme Sun Craterin yhdelle parkkipaikoista. Siellä näimme sveitsiläisissä kilvissä olevan Mersu matkailuauton. Taisi kaveri olla pitemmällä matkalla, kun oli kannattanut laivata auto Euroopasta. Parkkipaikalta jatkaessamme, totesimme, että olimme Route-66-matkalla käyneet tässä päässä. Tien vieressä oli laajat laava-alueet tuhat vuotta sitten tapahtuneen tulivuoren purkauksen jäljiltä. Näkymä olisi aivan hyvin voinut olla vain muutaman vuoden vanha. Siltä se näytti.

Flagstaffiin saapuessamme ajoimme Koa:n ja monen muun RV-parkin ohi ja suuntasimme luetteloistani löytämääni edullisempaan Black Bart's RV-parkiin. Kyseltyäni hyvästä WiFi:stä, saimme paikan Black Bart's Steak Housen kulmalta. WiFi oli oikein hyvä ja skypettelimme Viiviläisten, Kallen ja Minnan kanssa. He olivat Porkkalassa ja tehneet siellä hyötytyötä. Rapun vieressä oleva puolilaho mänty oli kaadettu ja .kasettikuormallinen multaa oli levitetty nurmikon pohjaksi. Sitten iltaa oli jatkettu Trivial Pursuitin ja virvokkeiden merkeissä aamuun asti.

Meillä oli yhtä italialaismakkaraa lukuunottamatta kaikki kunnon ruoka pakkasessa, joten päätimme kokeilla Steak Housea. Sinne lappoi koko ajan väkeä ja parkkipaikka oli täynnä autoja. Hovimestari kertoi, että n. 30-40 minuutin kuluttua vapautuisi kyllä paikkoja. Menimme baariin odottamaan vuoroamme gintonicin parissa. Ravintolasta kuului erilaista laulelua ja aploodeja. Vuoromme tuli aikanaan ja meidät ohjattiin pöytäämme. Kuulin, kun joku lauloi, enkä heti huomannut, että lähellämme hieman meistä sivussa oli pianisti ja mies laulamassa. Vähän ajan kuluttua oli esillä uusi esiintyjä. Hetken kuluttua huomasimme, että esiintyjät oli tarjoiluhenkilökuntaa. Henkilökunta meni vuorotellen laulamaan ja välillä esiintyi kvartetti ja jopa kvintetti. Ilmassa oli varsinainen show-meininki. Välillä laulettiin jollekin asiakkaalle "happy birthdayta" ja jopa pianistillakin taisi olla synttärit. Olipa onni, että sulanutta ruokaa oli jääkaapissa liian vähän. Emme koskaan olisi aavistaneet, kuinka hauskaa ravintolaruokailu voi olla. Vaikka Black Bart's RV-park olikin ehkä hiukan nuhruinen, voi sanoa, että ainakin lauantai-iltana oli Black Bart's Steak House toistaiseksi yksi matkan kohokohdista. Netistä taitaa löytyä lisätietoa.

Aamiaisen jälkeen lähdimme tutustumaan Flagsataffiin. Eräällä parkkipaikalla törmäsimme jälleen Geitelin Ansuun. Toiset olivat yöpyneet Koassa ja läheisessä RV-parkissa. Tutustumisen ja paitaostoksen jälkeen lähdimme valumaan kohti Sedonaa ja Cottonwoodia. Tienvarren metsät alkoivat muistuttaa kotoisia havupuumetsiä. Vähitellen mäet alkoivat kasvaa, kunnes vastaan tuli jyrkkiä alamäkiä. Erään näköalapaikan parkista kääntyi eteemme suomalainen asuntoauto. Sen perässä laskeuduimme kiemurtelevia serpentiinejä pitkin kohti laakson pohjaa. Huimien kiemuroiden jälkeen tulimme vihdoin eräälle parkkipaikalle ja taas totesimme, että toinen suomalainen auto oli Geitelien. Parkkipaikkatapaamisien perusteella luulisi, että vain Geitelit ja me liikumme. Yöpymispaikat kuitenkin osoittavat, että toisetkin ovat edenneet matkalla. Reitit ja ajat vain ovat olleet toiset.

Sedonan läpi ajaessamme, totesimme, että se oli varsinainen turistirysä ainakin näin viikonloppuna. Kylässä oli jotain keskieurooppalaisen turistikylän tuntua ainakin auton ikkunasta katsottuna. Jatkoimme edelleen Cottonwoodia kohti, jossa etsimme Home Depotsta ripustuskoukkuja ja kumikiilan pitämään vessan oven kiinni ajon aikana. Kesti yli kome viikkoa oivaltaa näin yksinkertainen ratkaisu koko alkumatkaa hiertäneeseen ongelmaan.

Ostosten jälkeen suuntasimme navigaattoriin laittamaani Thousand Trails Verde Valleyn RV-parkiin. Alue kuului Passport American leireihin. Portilla yritti rouvaranger tarjota minulle 37,00 taalan laskua, jolloin sanoin ehei, minä lähden Dead Horseen. Rouva totesi ai niin Passport America ja alkoi pitkään kestävän rekisteröintiseremonian uudelleen. Lopulta tuli uusi lasku, joka tällä kertaa oli vain muutaman sentin yli 20 taalaa. Nyt siis Lyyti kirjoitti ja olin säästänyt yli Passport American 44 taalan jäsenmaksun heidän alueilla yöpymällä. Tästedes olisi kaikki heidän leireissä yöpymiset taas "voittoa". Leiri osoittautui korkeatasoiseksi. Siellä oli pelejä lapsille, minigolf ja uima-allasosasto ym. Pieni miinus oli, että WiFi toimi ainoastaan Family Centerin ja uima-allasosaston läheisyydessä. Family Centerissä oli suuri sali, jossa oli kuitenkin hyvä työskennellä tietokoneen kanssa ja jossa voisi todennäköisesti helposti pitää yhteistilaisuuksia. Alue koostui kolmesta-neljästä erillisestä RV-alueesta. Passportin alennuksella sai todella vastinetta

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com