Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Grönholm Lahdenperä matkakertomus osa 5

 

10.10 

Aamulla suuntasimme ensimmäiseksi kohti kartalla näkyvää pistettä, joka on saanut nimekseen Four Corners eli Neljä kulmaa. Tässä pisteessä kohtaavat neljän osavaltion rajat – Utah, Colorado, New Mexico ja Arizona. Ajoimme ensin Utahin itärajalle, josta siirryimme Coloradon puolelle.  Täällä näkyi teiden varsilla uskomaton määrä tyhjiä pulloja, olut- ja muita vastaavia. Jotenkin näky toi mieleen intiaanien perusongelman eli juopottelun; olimmehan intiaanialueella. Coloradon pätkä vei sitten neljän rajan pisteelle, jossa olivat edustettuna, paitsi osavaltioliput ja muu virallinen rekvisiitta, myös kaikkien osavaltioiden intiaaniheimojen myyntikojut. Ne oli sijoitettu niin, että myyjät olivat kukin omassa kotiosavaltiossaan. Myynnissä oli lähinnä koruja, pääasiassa hopeasta ja erilaisista kivistä valmistettuja. Ihan näyttävä valikoima, tulipa tehdyksi muutama ostoskin. 

Täältä suuntasimme Arizonan kautta takaisin Utahiin kohti Mexican Hat-nimistä paikkaa. Tämän niminen kaupunki löytyi kartalta mutta varsinainen kohteemme oli kivi, joka oli aivan meksikolaisen sombreron mallinen. Ei ollut suuren suuri ja ellei tienvarressa olisi ollut asiasta kertovaa viittaa, olisi päähine voinut jäädä näkemättä. 

Ennen Mexican Hat-kohdetta ajoimme läpi kivipaasien muodostaman laakson, jonka nimi oli Valley of the Gods eli Jumalten Laakso. Vaikea sanoa mistä tämäkin oli saanut nimensä, oli siellä toki mahtavia vuorenseinämiä. Ilmeisesti asialla ovat olleet paikalla muinoin eläneet kansat, ehkä paikalliset intiaanit. 

Seuraava kohde oli Monument Valley. Sitä mainostetaan monessa paikassa todellisena nähtävyytenä, onhan se navajo-intiaanien pyhä paikka. Tämän voi uskoa, onhan avara laakso erimallisten kivimuodostelmien tyyssija, mutta sen ohella paikalle oli pesiytynyt varsinainen kaupallisuus, josta jäi vähän paha maku suuhun. Ehkä navajotkin siitä hyötyvät mutta selvästikin suurimman hyödyn kerää paikallinen yrittäjä. Hintava leirialuekin mainosti mm. John Wayne-mökkiä, elokuvien filmauspaikkoja ym. Totta on, että ensimmäinen John Fordin ohjaama John Wayne-filmi nimeltään Stagecoach on filmattu tässä laaksossa vuonna 1938. Sen jälkeen niitä onkin tehty lukuisia. Info Centerissäkin oli intiaanien käsitöiden ohella näyttävästi esillä kaikenlaista John Wayne-houkutinta. 

Sitten olikin edessä yöpaikan etsiminen. Monument Valleyssä oli kuulemma toinen, alkeellinen leiripaikka mutta jotenkin ympäristö ei houkuttanut. Päädyimme lähimpää kaupunkiin eli Kayanteen, josta ei löytynyt yhtään campgroundia, vaan lähin oli Navajo National Monument-puistossa. Joten suuntasimme sinne. Se sijaitsi päätiestä erkanevan tien päässä täydellisessä luonnon rauhassa. Puistoon ei peritty maksua ja opastuskeskuksessa todettiin, että leiriytyminen oli maksutonta.

Niinpä lähdimme etsimään itsellemme ja autollemme paikkaa. Alueelta löytyikin kaksi leirialuetta, Sunset View Campground ja Canyon View Campground. Suuntasimme viimeksi mainittuun, jossa ennen meitä oli kaksi autoa ja myöhemmin tuli vielä yksi. Autopaikat oli sijoitettu maastoon niin, ettei mistään ollut näköyhteyttä muihin. Olimme siis sananmukaisesti luonnon helmassa ja nautimme upeista näköaloista. 

Toinen paikalla olleista pariskunnista rupesi jututtamaan meitä luullen meitä venäläisiksi. Erehdys johtui siitä, että olivat kävelyreitillään nähneet toisella leirialueella kolme samanlaista autoa kuin meidän ja joissa asuvat ihmiset puhuivat niin kummallista kieltä. Oikaisimme heidän erehdyksensä ja arvelimme, että ko. autokunnat olivat meikäläisiä. Meillä olikin pitkä juttutuokio heidän kanssaan erilaisista käyntikohteista ja retkemme sisällöstä, olivat ns. ”paikallisia”. 

Myöhemmin alueelle tuli mies, joka pysähtyi kyselemään ihan käytännön neuvoja alueesta. Hän oli kotoisin El Pasosta Texasista ja ihmetteli autoamme, ei ollut tiennytkään että tällaisia voi vuokrata. Hän arveli ettei näitä saisi hänen kotinurkiltaan edes ostaa. 

Myöhemmin paikalle kurvasivat vielä Lindholmit, jotka kuitenkin lähtivät katsastamaan Auringonlaskun leiripaikan ja jäivät sille tielleen.

 

11.10. 

Aamulla lähdimme jälkiämme takaisin tielle 160 ja sitä kautta kohti Pagen kaupunkia Lake Powellin eteläpäässä aivan Utahin rajalla. Ihmettelimme taas kerran täkäläisiä varoituksia – nytkin ylhäällä kansallispuiston alueella oli miltei koko matkan varoituksia lehmistä maisemassa, jossa ei ollut muuta kuin käkkäräistä havumetsää, punaista hiekkaa ja kalliota. Ei ainakaan kotimainen ammu eksyisi mokomalle laitumelle. 

Kaibeton kohdalla poikkesimme itse kaupunkiin, koska auto halusi hieman menovettä. Olimme edelleen Navajo Landin alueella, minkä kyllä huomasi. Kaupungissa oli meneillään Navajo Housing Project, samannäköisiä, hieman ankean näköisiä taloja oli noussut tien varteen. Minkäänlaista koristelua ei missään näkynyt, ei taloissa eikä pihapiireissä. 

Huoltoasemalla ja sen yhteydessä sijaitsevassa valintamyymälässä sai myös aidon vaikutelman intiaanialueella olemisesta. Sekä henkilökunta että asiakkaat olivat alkuasukkaita ja mikä merkillepantavaa, he puhuivat kaikki keskenään omaa kieltään. Mutta palvelu oli hyvää ja ystävällistä 

Jatkoimme kohti Pagea ja ajettuamme sen läpi, tulimme Glen Canyonin mahtavalle padolle ja Lake Powellille. Poikkesimme opastuskeskuksessa ja ihailimme patoa, joka säätelee Colorado-joen juoksua ja tuottaa samalla aika muhkeita sähkötehoja. Lake Powell on oikeastaan osa Colorado-jokea, joka vain tässä kohden on enemmänkin järven oloinen. 

Sitten vain etsimään leiripaikkaa, jonka Anneli oli valinnut yhteistapaamisemme paikaksi. Heti Utahin rajan jälkeen tie kääntyikin kohti Lone Rock´ia ja sieltähän Tämä Lone Rock Beach Primitive Camping löytyikin. Ohjeena oli leiriytyä aivan rantaan ja ensimmäisinä paikalle tulleina tottelimme kehotusta. Käytännössä tämä tarkoitti laajan, hienohiekkaisen ranta-alueen halki ajamista ja pysäköintiä melkein rantaviivaan. Tosiasiassa leiriydyimme koko joukko järven pohjalle, minkä myös navigaattori näytti. Tämä johtui järven matalasta vedenpinnasta, joka oli paljastanut aika leveälti hienoa rantahiekkaa. 

Ikään kuin kohtalon ivaa oli, että juuri tänään sattui koko matkan ensimmäinen sade. Jo tullessa taivas tummeni uhkaavasti ja ensimmäiset pisarat putosivat jo ennen leiriytymistä. Sade jäi kuitenkin vähäiseksi ja kun saimme seuraa muista matkalaisistamme, aurinko paistoi jo melkein pilvettömältä taivaalta. Loppujen lopuksi meitä oli paikalla 15 autokuntaa, mukana myös Sirenit ja Johanssonit, jotka olivat seikkailleet Yellowstonessa. Tosin yksi autokunta juuttui rannalle tullessaan alamäessä pehmeään hiekkaan taka-akseliaan myöten. Siinä olikin työ että auto saatiin irti ja turvallisesti kovemmalle maaperälle. Porukalla kaivettiin ja työnnettiin ja tehtiin kaikki mahdolliset temput ja viimein sekin menopeli pysäköi itsensä autojemme muodostamaan rivistöön. Ilta sujuikin sitten rattoisasti leirinuotion ympärillä.

 

12.10 

Puiston ranger oli jo portilla varoittanut että olisi tulossa sateinen viikonloppu tai ainakin lauantai. Ukonilma ei kuitenkaan malttanut odottaa vaan aloitti elämöimisen jo lauantai-iltana oikeastaan heti iltanuotion sammuttua. Ja sitä meteliä jatkui sitten koko yön – jytinää, salamointia ja sadetta. 

Aamulla oli ensimmäinen huoli se, pääseekö hiekalta pois vai oliko sade pehmentänyt maaperän. Mutta ei huolta, hiekka tosin oli märkää mutta yhtä kovaa kuin illallakin. Mutta odotettavissa olevan sään epämääräisyydestä johtuen väki kuitenkin keräili tavaroitaan ja mietti uusiin maisemiin siirtymistä. 

Me suuntasimme nokkamme kohti Cameronia ja sieltä Grand Canyoniin. Alkumatka sujuikin mukavasti, mutta sitten taivas aukeni ja puuskainen tuuli ravisteli ajokkiamme. Eikä ollut mikään pieni sade vaan sekin oli amerikansuuruinen. Mutta loppuihan sekin aikanaan. Poikkesimme tietenkin Cameronin Trading Post-tavaraihanuudessa, josta taas jäi jotain kainaloon. Mutta sitten taivas synkkeni taas ja kun pääsimme kanjonin Desert View-portille, oli sää sumuista, tuulista ja kylmää. Välillä satoi, välillä oltiin pilvessä ja tuuli oli suorastaan jäinen, lämpömittari näytti 5 astetta, rakeitakin tuli. Mutta kanjonista saimme välillä oikein aurinkoisiakin kuvia. Toisaalta otimme myös kuvia, joissa pilvet roikkuvat kanjonin reunoilla tai jopa alapuolellamme. 

Ajoimme kaikki näköalapaikat koluten Grand Canyon Villageen eli varsinaiselle turistialueelle, mutta emme lähteneet enää seikkailemaan tarjolla olevilla busseilla toiseen suuntaan kanjonia, osaksi sään vuoksi ja osaksi siksi, että sen puolen katsastimme pari vuotta sitten. Joten suuntasimme kohti KOA:n Circle Pines-leirialuetta Williamsin kaupungissa, josta olimme varanneet paikan. Lämpömittari näytti tässä vaiheessa 8 astetta. Todettakoon, että junat huutavat lähistöllä vähän väliä, ääni, joka tuli tutuksi Route 66-matkalla, jonka varrella tämäkin kaupunki sijaitsee.

 

13.10 

Matkan kylmyysennätys saavutettu, aamulla mittari näytti miinus yksi astetta. Illalla jo lämmitettiin autoa kun ei se ollut päivän aikana saanut imettyä yhtään aurinkoa itseensä ja yöllä nukuttiin tuplatäkin alla; kyllä sillä lailla pärjäsi. Mutta aamulla oli pantava lämpöujellus päälle että uskalsi vetää vaatetta päällensä. 

Kun siitä selvittiin, lähdettiin paahtamaan kohti Kingmania, toista Route 66-perinnekaupunkia. Ajelimme tällä kerralla pitkin moottoritietä eli I-40:tä, jota ei kyllä koko matkan ajalta olisi uskonut yhdeksi maan selkärangaksi, niin huonossa kunnossa se oli. Kerran poikkesimme siltä pois eli Seligmaniin, pieneen kaupunkiin, jossa Route 66 oli esillä vähän joka paikassa. Nostalgista! 

Kingmanissa varasimme itsellemme leiripaikan KOA:sta mutta lähdimme saman tien varsinaiseen kohteeseemme eli Grand Canyon Westiin ja siellä sijaitsevaan Skywalkiin. Saimme hyviä ohjeita ja kartan KOA:n emännältä sekä varoituksia loppumatkan huonosta ja päällystämättömästä tiestä, mutta päätimme kuitenkin lähteä. Olimmehan jo kotona tutustuneet aiheeseen ja täällä vielä saaneet esitteen paikasta. Tiesimme myös, että kyseessä on yksityisessä omistuksessa oleva alue, joka kyllä vie turistilta rahat. Alue on Hualapi-intiaanien aluetta, se työllistääkin heitä; lisäksi ainakin saamamme tiedon mukaan osa tuloista menee heimolle. 

Matkaan meni vajaat 2 tuntia, osin juuri sen päällystämättömän tieosuuden vuoksi. Sen pituus oli runsaat 20 km ja se oli tosi huonokuntoinen. Tie vei myös aika laajan Joshua Tree-kasvuston halki, ihan puiksi niitä ei voinut kutsua.Mutta perille päästiin, ohitettiin ensimmäinen turvamies ja parkkeerattiin kotimme sille osoitettuun paikkaan. Sitten suureen telttamaiseen rakennukseen, jossa toimivat mm. kolme erillistä lahjatavarakauppaa, kuppila ja lipunmyynti. 

Aluetta kierrettiin bussilla, joka pysähtyi kahteen eri näköalapaikkaan. Niillä oli kyllä paljonkin nähtävää, laajat näkymät kanjoniin, joka tällä osalla oli suhteellisen kapea ja pystyseinäinen, siis aika lailla erilainen kuin esim. varsinaisella turistialueella. 

Ensimmäisellä pysähdyspaikalla, Eagle Point´illa pääsimme sitten Skywalkille, 1200 m Colorado-joen yläpuolelle rakennetulle lasiparvekkeelle. Olihan se kokemus, sitä ei käy kiistäminen. Sillan kävelyalue oli kaaren muotoinen ja sen alku- ja loppupäässä lasilattia oli aika naarmuinen mutta kaaren keskellä näkymä alas pohjaan oli hyvä. Vähän jokainen, allekirjoittanut mukaan lukien, käveli vähän varovaisesti, ikään kuin peläten lattian pettävän. Tälle lasisillalle ei saanut ottaa mukaansa mitään irtonaista, ei laukkuja, ei kameraa, ei kännykkää jne., joten kuvien saaminen ei onnistunut, mutta kyllä me siellä olimme! Kielto johtui siitä ettei kanjoniin putoaisi tai pudotettaisi mitään irtonaista. 

Toinen näköalapaikka, Guano Point, oli oikeastaan hyvin kapea uloke, josta oli hyvä näkymä kahteen suuntaan alas kanjoniin. Taas kävi kuitenkin niin, ettei kameralla saanut ikuistettua syvyys- ja korkeusvaikutelmia samalla tavalla kuin silmä näki ne. Mainittakoon, että sää oli erinomainen, pilvetön taivas ja sopivasti lämpöä. 

Paluumatkalla parkkipaikalle silmiimme osui muutaman pitkäsarvilampaan katras. Sitten vaan autoon ja kohti Kingmania. Soratien pätkäkin meni aika hyvin ja loppumatkalla tien ylitti jo hämärtyvässä illassa kojootti, joka hävisi tien varren mättäisiin. 

14.10 

Olimme päättäneet suunnata etelään kohti Lake Havasu Cityä, joka on Kalifornian ja Arizonan rajalla. Tie sinne kulkee Colorado-jokea noudatellen. Alueelta löytyisi lukuisia leirintäalueita. Päätimme kuitenkin poiketa suuremmilta teiltä ja ajaa Oatmaniin, Route 66-lännenkaupunkiin, jossa ”villi”aasit kuljeskelevat kaduilla. Eräässä risteyksessä 66-tie haaraantui kahteen suuntaan ja valintamme osui tielle, joka meille oli aivan outo. Tie oli tosi kapea ja se kiemurteli ylös aina 3550 jalkaan. Aika ylhäällä kivisen kukkulan rinteillä oli erikoislaatuinen hautausmaa. Kyseessä ei ollut mikään vanha alue, yhden haudan muistomerkissä oli kuolinvuosi 2005 ja yhden ristin juurella oli tuoreita kukkia. Pääosin haudoilla oli puisia ristejä, joissa oli vainajan nimi, mutta itse hautaa ei sen kummemmin ollut merkitty. Ei siinä maastossa olisi voinutkaan, jäimmekin ihmettelemään miten hautaaminen oli suoritettu siinä kivisessä ja kovassa maassa. 

Matkalla oli pari kaivosta ja meinasi jo usko mennä, mutta sitten edessämme olivat Oatmanin pääkatu ja aasit, aivan samanlaisina kuin vuonna 2010. Olihan siellä myös aikamoinen määrä turisteja. Kyseessä on siis ”aito” lännenkaupunki, joka on perustettu 1906 kultakaivoksen ympärille. Aasit tulivat kaupunkiin kullankaivajien mukana ja ovat sitten jääneet sinne. Nyt kaupunki toimii nähtävyytenä ja kaikesta päätellen motoristien Route 66-tukikohtana. 

Oatmanin jälkeen suuntasimme kohti Lake Havasua koukaten välillä Kalifornian puolelle. Lake Havasu City, joka siis sijaitsee Arizonan puolella, oli suhteellisen suuri ja todella hyvinvoivan näköinen järvenrantakaupunki. Emme kuitenkaan jääneet kaupungin houkutuksiin vaan löysimme viehättävän leiripaikan aivan järvenrannalta parikymmentä kilometriä kaupungista etelään; kyse oli Cat Tail Cove State Parkista. Alueella ei ollut tungosta ja muut palvelut paitsi sähkö oli jo lokakuun alussa pantu talviteloille, mutta ei se haitannut. Seurasimme illan mittaan miten erikokoisia paatteja vedettiin vedestä trailereille ja kuskattiin odottamaan seuraavaa järviajelua. Ilta kului tosi lämpimässä säässä iltanuotiolla makkaraa käristellen.

 

15.10 

Aamulla palasimme takaisin Lake Havasun kaupunkiin katsastamaan Lontoon silta. Tämä London Bridge on, paitsi toimiva silta myös erikoinen nähtävyys. Se johtaa joen rannalla olevasta kaupungista saareen, jossa oli äveriään näköisiä hotelleja, kahviloita, kauppoja jne. Kaupungin ja saaren rantoja kansoittivat huvivenesatamat, joissa miljoonat kelluivat. 

Itse silta on kivinen ja saman mallinen kuin Thamesin sillat Lontoossa ja Seinen sillat Pariisissa ja monet muut eurooppalaiset joenylitysrakennelmat. Miksi tänne on rakennettu juuri tällainen, sitä emme saaneet selville. Näkemisen arvoinen kuitenkin.

Taidamme olla nyt ihan omilla teillämme. Tämän jälkeen suuntasimme nimittäin niin etelään kuin pääsimme eli Yumaan. Olimme löytäneet esitteen, jossa kerrottiin Yuma Territorial Prison State Historic Parkista ja siellä olevasta vankilamuseosta, jonka päätimme käydä katsastamassa.

Alkumatkasta tie kulki Colorado-joen rantaa myötäillen ja rannoilla näki upeita omakotialueita, golfkenttiä jne. Sitten saavuimme intiaanireservaatin alueelle, ja näkymät muuttuivat. Ainoa suurempi kaupunki oli Parker, joka jäi mieleen vain siitä, että näimme toistaiseksi ainoan kolarin. Pikkuauto oli puskenut suuren asuntoautolinjurin kylkeen valo-ohjatussa risteyksessä. Paikalla oli pari sheriffin autoa ja paloauto. 

Muuten matka Yumaan oli aika mitäänsanomaton – suoraa tietä tasaisten hiekka-aavikoiden läpi. Jossain välissä näimme ensimmäiset kaktukset, mutta ne olivat aika ”kädettömiä”.  Oikealle puolellemme jäi valtaisan USA:n maavoimien (Army) harjoitusalue, jonka yllä näimme muutamia helikoptereita sekä vuorten välistä tuprahtavaa kirkkaan vihreää savua.

Lähestyessämme Yumaa maisema muuttui. Molemmin puolin tietä oli laajoja viljelysmaita, joita myös runsaasti kasteltiin. Alueelle oli myös rakennettu kastelukanavien verkosto. Kaikesta tästä oli kiittäminen tietenkin suurta Colorado-jokea, jonka toinen ranta oli Kaliforniaa ja toinen Arizonaa. 

Perille saavuttuamme suuntasimme ensimmäiseksi vankilamuseoon. Ko. laitos on ollut ensimmäinen Arizonan territoriossa ja se avattiin 1876, jolloin ensimmäiset 7 vankia muuttivat itse rakentamiinsa selleihin. Sittemmin vankila laajeni mutta kukkula, jolla se sijaitsi, oli ahdas eikä laajentaminen ollut enää mahdollista, joten uusi vankila rakennettiin Florenceen, jonne vangit siirrettiin 1909. 

Yhteensä vankilassa on suorittanut rangaistustaan yli 3000 vankia, niiden joukossa 39 naista. Rikokset vaihtelivat kaksinnaimisesta murhiin ja vankilassa pantiin täytäntöön myös muutama teloitus hirttämällä. Vangit pelkäsivät ja inhosivat tätä ”helvetinkoloa, joka oli liian kuuma ja joka tappoi ihmisen”. Tuberkuloosi oli pääasiallinen kuolinsyy, mutta muitakin oli. Vangit haudattiin vankilan omalle hautausmaalle, jossa hautoja merkkaavat kiviröykkiöt ovat vieläkin nähtävissä. 

Olettehan muuten nähneet lännenelokuvan ”3:10 to Yuma”, jossa vanki monien vaikeuksien jälkeen saatiin 3:10 lähtevään junaan Yumaan? 

Tankattuamme jääkaappimme hakeuduimme leiriin, joka tällä kertaa oli Riverfront RV Park keskustan ulkopuolella. Sää oli koko päivän jopa tuskallisen helteinen ja tuntui ettei iltakaan sitä viilentänyt. Mittari näytti auringossa päälle 50 astetta ja varjossakin lähes 40 astetta. 

 

16.10 

Päätimme lähteä kohti seuraavaa yhteistapaamispaikkaa, joka olisi Florence, tapaaminen on merkitty tapahtuvaksi 17.10. Olisimme ehtineet sinne ehkä jo päivässä mutta päätimme leiriytyä vielä kerran matkalla. Paikaksi valikoitui Maricopassa John Wayne RV Park, jolla ei kuitenkaan ollut muuta yhteyttä tuohon lännensankariin kuin että alue sijaitsi John Wayne Parkwayn varrella. Tosiasiassa alue sijaitsi miltei I-8-moottoritien kainalossa, mutta siellä sai kaikki palvelut eikä hintakaan ollut paha. 

Matkalla osuimme rajavartioston (Border Control) tarkastusasemalle. Olivat virittäneet molempien kaistojen yli katoksen ja kyltissä luki, että koirat ovat työssä. Näin kaikki autot saatiin pysäytettyä. 

Ystävällinen rajavartija pyysi passimme ja kun hän huomasi meidän olevan Suomesta, hän äityi kehumaan Valmetin aseita, oli juuri saanut yhden sellaisen. Hymyillen toivotti sitten hyvää matkaa. 

Yhdellä taukopaikalla juttelimme meitä selvästi vanhemman pariskunnan kanssa, joka kertoi asuneensa asuntoautossaan viimeiset 12 vuotta ja kulkeneensa ristiin rastiin Amerikkaa ja Kanadaa. Toisenlaisia asuntoautoissaan tai jättivaunuissaan asuvia löytyi Yuman leirialueelta, siellä oli jopa postihuone, jossa jokaiselle oli oma lokero ja vielä huomautus, ettei saa ottaa toisen postia! 

Muuten moottoritie 8 oli suoraa viivaa halki hiekka-aavikoiden. Karttaa kun katseli, molemmin puolin oli alueita, joiden nimenä oli Desert-jotain. Lähestyessämme Gila Bendiä, joka oli ensimmäinen isompi paikka Yuman jälkeen, näimme valtavan aurinkopanelikentän. Nyt vastaan tuli myös viljelyalueita, ilmeisesti lähistöllä virtaavan Gila-joen tuottaman kosteuden aikaansaannoksia. 

Kun saimme leirissä auton paikoilleen, sähkön, veden ja viemärin kytkettyä, sijoitimme leirituolit auton varjoon ja korkkasimme kylmät oluet. Lämpömittari näytti tässä vaiheessa varjossa +34 astetta, pieni tuulenhenkäys helpotti hieman. Katselimme laajaa hiekkakenttää, jossa näkyi muutamia istutettuja puita mutta ei sitten muuta. Muutama meksikolainen teki alueella rakennustöitä, isäntä touhusi omiaan ja myöhemmin alueen kovaa hiekkapintaa lanattiin. Tuli mieleen, miksi olemme tänäänkin ajaneet yli 200 km päästäksemme sinne hikoilemaan ja tuijottamaan autiota hiekkakenttää, istumaan auton antamaan varjoon ja siirtämään tuoleja aina tarpeen mukaan sekä laskemaan ohikulkevia autoja? Ei kuulosta kovin houkuttelevalta, eihän? Lahdenperä sanoi että olimme siellä koska sinne oli helppo ajaa, ei tarvinnut kääntää rattia! Tosiasia on, että olimme siellä koska olimme matkalla uusiin paikkoihin ja näkymiin, mutta kun täällä välimatkat ovat mitä ovat, on välillä tyydyttävä tällaisiinkin maisemiin. Loppuviikosta ja ensi viikolla olemmekin jo uusissa seikkailuissa. 

Illansuussa, vähän ennen auringonlaskua alkoi aluetta reunustavissa puissa aivan valtava sirkutus. Sitten tuuli tyyntyi ja pakko oli laittaa ilmastointi päälle. Sehän toimii aina kun on sähköä, mutta meteli on mahtava. Sama on lämmityksen kanssa, kyse on samasta vehkeestä, joka vain käännetään asentoon Warm. Sitä ei voi metelin vuoksi pitää yöllä päällä, josta johtuu että kun ulkona on kylmä, myös autossa on jäätävän kylmä. Näitä ”koteja” ei ole tehty kylmän sään varalle, amerikkalainen ei voi uneksiakaan lähtevänsä asuntoautolla tai –vaunulla esim. hiihtämään.

 

17.10

Yö meni vähän huonosti, heräsin puolen yön aikaan aikamoiseen löyhkään autossa. Ensimmäinen ajatus oli että viemäröinti on pettänyt, mutta auton WC oli täysin hajuton. Kävin taskulamppu kädessä ulkonakin, mutta ei auton liitännöissä ollut mitään vikaa. 

Jonkin ajan kuluttua haju hellitti ja uni tuli taas silmään. Seuraava herätys oli klo 6 ja syykin oli sama. Emme vaan keksineet mistä moinen hajuilmiö olisi voinut olla peräisin.. Jonkin aikaa ajettuamme tietä I-8 itään hajun alkulähde selvisi. Tien toisella puolella oli valtavia katoksia ja niiden alla erikokoisissa kalteriaitauksissa tuhansia, jos ei kymmeniä tuhansia nautoja. Haju oli pyörryttävä ja mitä ohi ajaessa huomasi, ei Suomessa saisi harrastaa moista ”karjatehtailua. Elukat kyllä kävelivät vapaina näissä häkeissään minkä mahtuivat, mutta kaikesta päätelleen jätehuolto ei oikein pelannut. sama toistui jonkin matkan päässä tien toisella puolella. 

Seuraava suurempi kaupunki oli Casa Grande, joka osoittautuikin suht´suureksi ja vauraanoloiseksi. Erityisesti huomio kiinnittyi autoliikkeiden määrään – ensin vastaan tulivat kaikenkirjavat alan kauppiaat, sitten päätien reunoja kansoittivat merkkiliikkeet. Muutenkin kaupungista sai positiivisen kuvan. 

Matka jatkui kohti Florencea ja Rancho Sonora RV Parkia, jonne saavuimme n. klo 10.30. Sää oli helteinen, joten majoitimme itsemme allasalueelle, jonne pikkuhiljaa kokoontui muitakin meikäläisiä. Loppujen lopuksi meitä oli paikalla 10 autokuntaa ja ilta kului matkoja muistellessamme ja seuraavia suunnitellessa. 

 

 

 

 

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com