Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ohjaajakokouksen jälkeen lähtivat Fordit kuka milloinkin Pony Express-asemalta jatkamaan maailman yksinäisintä tietä kohti itää päämääränään Ely. Matkan varrella ei paljoa asutusta näkynyt, vain pelkkää erämaata ja suoritettiin muutama vuoriston ylitys. Kyllä siinä pari tosi pientä kaupunkia oli joista toisessa eli Eurekassa pysähdyttiin.Tässä pikkukaupungissa oli iso oopperarakennus ja oikeustalo, jotka kumpikin näyttivät suhteettomilta kaupungin kokoon nähden. Koska tie oli ainoa, joka johti Elyyn syntyi luonnostaan pientä jonossa-ajoa. Meitä oli lopulta viisi autokuntaa, jotka hiukan ennen Elyä, parinsadan mailin ajon jälkeen poikkesimme tutustumaan erääseen maailman laajimmista kupari- ja hopea-avolouhoksista. Pitää kyllä ihmetellä mitä ihminen saa aikaan kaivamalla maata. Näköalapaikalta katsottuna, näyttivät valtavat kuormadumpperit aivan leikkiautoilta. Valtava kaivinkone täytti lavan kolmella, arviolta vähintään 5 ehkä jopa 10 kuution kauhallisella.

Saavuimme sitten Elyyn, josta löysimme neuvotun kasinon pihapiiristä RV-parkin. Kaarakaiset parkkeerasivat meidän viereen ja nautimme kimpassa GT:t eli gintonicit. Istuimme auringonlämmössä, panimme jotain murua rinnan alle. Illan pimetessä menimme kasinolle nauttimaan kasinon tarjoamat tervetuliais Margaritat. Ne olivat kyllä enimmäkseen maustettua jäähilettä, joten suraavan kyytipojaksi oli tilattava tequila-shotit. Siinä seurustelimme Kaarakaisten kanssa ja totesimme, että meillähän on vanhoja yhteisiä tuttuja, Olli oli asunut lapsuutensa Lauttasaaressa ja tunsi oikein hyvin mm. entisen luokkatoverini Steniuksen Penan. Siinä nautittuamme vielä yhdet drinkit, päätimme hiukan kokeilla kasinon automaatteja. Panostin 20 taalaa ja aikani pelattuani lunastin kertyneet voitot eli ruhtinaalliset 9 senttiä. Nyt olikin jo yöpuun vuoro.

Seuraavana aamuna valjastimme Fordin jälleen lähtökuntoon ja suuntasimme kohti Utahia. Matka jatkui kohti Panacaa jossa erkanimme nykyisestä tiestä kohti Utahin rajaa joka oli jo lähellä. Panacassa poikkesimme pieneen kauppaan täydentämään varastojamme, mm ketsuppia ja sinappia. Olutta emme kaupasta saaneet, koska kyseisessä kaupungissa oli määräys, että alle mailin päässä kouluista ei saa myydä alkoholia. Nuorehko kauppias, joka oli edellisenä vuonna ollut pari päivää Helsingissä, neuvoi meidät läheiselle Shellin huoltoasemalle, josta saimme olutta ja polttopuita. Matka jatkui taas vuorten yli kohti St. Georgea. Utahin puolella alkoi näkyä enemmän asutusta ja maanviljelystä. Jotenkin kaikki näytti vauraammalta ja siistimmältä. St. Georgessa löysimme oikein siistin Sam's Clubin RV-parkin  Siellä pyykkäsimme, suihkuttelimme ja lopulta istuimme neljä vaunukuntaa yhdessä katsomassa Kaarakaisten Ipadista edellisen sunnuntain ”Tanssii Tähtien kanssa”. Suunnittelimme sitten seuraavan päivän ajomatkaa ja päädyimme Zionin National Parkiin. Me lähdimme viimeisenä ja menimme vielä Staplesin kautta, josta hankin Ansun neuvoman invertterin.

Zionin portilla lunastimme Annual passin national parkeihin sekä vielä 15,00$:n tunneliluvan, koska puiston kaikki RV-parkit olivat täynnä. Emme tiedä olivatko meitä ennen lähteneet mahtuneet leiriytymään, mutta me päätimme ajaa puiston läpi ja jatkaa Bryce Parkin kansallispuistoon. Näkymät Zionissa olivat mahtavat ja hiukan houkutti jäädä ilmaiselle bussikierrokselle laaksoissa. Hätähousuja kun olemme, luovuimme ajatuksesta. Jälkeenpäin saimme tietää, että olisi kannattanut mennä.

Vuonna 1930 rakennetun melko pitkän tunnelin läpiajo oli mielenkiintoista, kun vartija kehoitti ajamaan keskellä tunnelia, ettei peilit ja katto raapisi kaarevia seiniä. Zionin läpiajo oli mahtava kokemus.Vähän Zionin jälkeen lähdimme tietä 89 pohjoiseen kohti Hillsdalea, jossa lähdimme ajamaan tietä nro 12. Sitä pitkin suuntasimme kohti Bryce Canyonia.

Bryce Canyon National Parkin portilla ystävällinen ranger kertoi, että leirintäalueilla on tilaa ja voimme käydä itsellemme varaamassa paikan kummasta vain haluamme. Ohitimme ensimmäisen ja menimme ensiksi katsomaan, mikä mahtaa olla Sun Set Point. Siinä hitaasti madellessamme koputti Ansu ikkunaan ja kysyi, minne olemme menossa. Emmehän vielä tienneet, mutta hän suositteli Sunset Campgroundia. He itse ajattelivat vielä palata Red Canyonin leirintäalueelle.

Erkanimme ja menimme varaamaan itsellemme paikan Sunset Campgroundista. Sen jälkeen lähdime bongaamaan nähtävyyksiä. Kävimme lähes kaikki läpi ja voimme vain todeta ettei voi olla totta. Kameralla otimme kuvia, joita tuskin saamme koskaan järjestettyä. Näkymät olivat niin huikeita, ettei sanoin voi kuvata. Valokuva antaa jonkilaisen käsityksen, mutta suosittelemme itse paikkoihin tutustumista, koska se on ainoa tapa saada todellinen käsitys kaikesta.

Näköalakierroksen jälkeen palasimme varaamallemme RV-paikalle, jonne viereiselle paikalle oli ilmestynyt toinen suomalainen auto. Emmehän muistaneet rekisterinumeroita, joten ajattelimme, että illemmalla näemme. Erittäin heikosta keuhkokunnosta huolimatta lähdimme Hilkan kanssa tutustumaan auringonlaskuun Sunset Pointissa. Päästyämme sinne lähti Hilkka reippaasti kuvaamaan vähän korkeammalta ja minä menin läähättäen toiseen suuntaan. Taas hetken kuluttua joku kopautti minua olkapäähän, ja Ansuhan se taas oli. Red Canyonin campground oli suljettu, joten he tulivat takaisin. Istuimme iltaa nuotion ääressä ja jutustelimme mm. Petskun ja minun yhteisistä tutuista. Aamulla kävimme uudelleen Bryce pointissa, koska itse en edellisenä päivänä päässyt maisemaa ihailemaan, ku parkkipaikka oli aivan täynnä. Nyt tilaa oli ja pääsin kokemaan huikean maiseman. Sitten matka jatkui.

Sillä tiellä kiipesimme korkealle, korkein kohta taisi olle runsaat 10.000 jalkaa eli 3:n kilometrin korkeudessa. Tällä matkalla oli pakko todeta, ettei ruska ole suomalaisten yksinoikeus. Täällä paikalliset haavat loistivat niin hienon keltaisina, ettei voi uskoakaan. Välillä näkyi myös lähes kirkkaan punaista. Siinä ajettiin pitkiä aikoja ylöspäin ja lopulta ohitettiin mm. Escalante, jossa käytiin Visitors Centerissä.

Boulderissa pysähdyimme, koska kuski tunsi todellisen tarpeen saada kahvia ja donitsin. Pysähdyimme pienen kaupan eteen, jonka ovessa luki ”fresh coffee”. Menimme sisälle kahville. Myyjä kertoi, että hän epäili kahvia aamuiseksi, koska hän oli juuri tullut töihin eikä vielä itse ollut keittänyt. Meille kelpasi sekin ja ostimme luomuperunoita ja flunssalääkettä donitsien lisäksi. Hilkka osti myös paikalliset korvakorut, taisivat olla paikallista Anasazi-intiaanien käsityötä. Kahvittelun ja rupattelun jälkeen jatkoimme kohti Capitol Reefiä, jossa puiston leirintäalue oli täynnä. Palasimme Torreyyn ja etsiydyimme Thousand Lakes RV-parkiin. Nimellä ei kyllä ole mitään yhteistä Suomen kanssa, vaan jossain ”lähistöllä” on kuulemma järviä. Hilkka tilasi seuraavaksi aamuksi kotitekoisia muffinsseja.Täällä lepäsimme ja minä yritin hoitaa vilustumistani perinteisellä tavalla eli rommitotilla. Nukahdinhan minä pöydän ääreen, joten ainakaan vähään aikaan ei lenssu kiusannut.

Heräsimme vähän myöhemmin ruiskuttelimme itsemme, haimme muffinssit ja jatkoimme kohti Hanksvilleä. Hanksvillessä tankkasimme hiukan kallista menovettä ja ostimme ledlampuilla ja inkkaritaiteella varustetut lippikset. Pihalla oli vanha auto, joka ei mielestäni mitenkään kuulunut Utahiin ja Hanksvilleen. Auto oli 1958 mallinen Goliath farmariauto. Mieleeni tuli tätä kirjoittaessa, että olsikohan joku paikallinen palvellut 50-luvulla Saksassa GI:nä ja tuonut sen mukanaan. Selitys olisi ainakin melko järkeenkäypä.

Hanksvillestä jatkoimme jonkin matkaa (ainakin 40 mailia) väärään suuntaan, ennenkuin Hilkka sanoi, että tien numeron piti olla 24 eikä 95, jonne minä olin lähtenyt. Teimme siis ”big u-turn”in ja palasimme Hanksvilleen. Olimme unohtaneet ottaa kuvan Goliathista, joten hyvä näin, nyt otmme pari kuvaa.

Hanksvillen Phillipsin luolaan kaivetulla huoltoasemalla tapasimme taas sattumalta Geitelit. Lähdimme heidän edellä Goblin Valleyyn katsomaan, josko state parkin leirintäalueella olisi tilaa. Olihan perjantai ja viikonloppu, joten täynnähän se oli. Menimme kuitenkin ”ukkeleita” katsomaan ja kuljimme niiden joukossa kuvaamassa. Sinne tulivat sitten Geitelikin ja aikamme ihmeteltyämme lähdimme vielä katsomaan leirintäaluetta, joka oli hieno ja erikoinen. Petsku tiesi lähistöltä ilmaisen leiriytymiskentän ilman palveluita, mutta nuotiopaikkoja oli. Vastaan tuli lisää suomalaisia, joille Geitelit kertoivat leiristä. He olivat vielä menossa goblin Valleyhyn, joten Ansu laittoi tienhaaraan Suomen lipun liehumaan. Illanmittaan paikalla olikin ainakin 7 autokuntaa. Aluksi tuuli melko kovaa ja viileästi, mutta illanmittaan tuuli tyyntyi ja ilma oli hempeä. Istuimme kaikki illan pimetessä nuotion ympärillä ja nautimme tähtitaivaasta ja viinistä ja muusta hyvästä.

 

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com