Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Grönholm Lahdenperä matkakertomus osa 3 

28.9. 

Eurekasta suuntasimme suoraan kohti Reddingiä tietä no 299, osittain siksi että muonavarastomme kaipasi täydennystä ja arvelimme sieltä helpoimmin löytyvän kaikkien matkalaisten pelastuksen eli Wal-Martin. 

Suoraan oli kyllä aika lailla liioiteltu ilmaisu. Suurimman osan vajaa 200 km nousimme kiemurrellen ylös ja tulimme taas vähä alas. Kiemurat eivät olleet aivan yhtä kiperiä kuin rantatiellä mutta kyllä rattia sai ihan kiitettävästi kiepauteltua. Matkalla meidät saivat kiinni Kiviset ja Jensenit, jotka tulivat Oregonista. 

Kauppareissun jälkeen suuntasimme kohti Lake Shastaa, joka oli hieman tie no 299 pohjoispuolella. Lakeshore Inn & RV Park sijaitse Shasta Lake´n rannalla mäntyjen siimeksessä. Paikassa ei ollut mitään vikaa, kuitenkin olimme ainoat matkalaiset siellä. Sähköä ja vettä löytyi hintaan 36,40 $. 

Tarkoitus oli tehdä seuraavana päivänä retki järvellä ja tutustua mahtaviin tippukiviluoliin, mutta retken kesto olisi ollut 2 tuntia. Koska seuraavana päivänä halusimme löytää itsemme jostain Lake Tahoen tienoilta, päätimme jättää retken täällä väliin. Upeita tippukiviluolia olemme nähneet Euroopassa. Joko välimatkat täällä ovat tosi pitkiä tai tiet hitaita tai sitten me olemme hidastuneet, mutta tuntuu ettemme ehdi pysähdellä ollenkaan siihen tahtiin kuin Route 66-matkalla. Tosin täällä on ollut pitkiäkin pätkiä, joilla maisemien ihailun voi tehdä matkanteon aikana.

 

29.9 

Aamulla suuntasimme suoraan Reddingin kautta Red Bluffiin pitkin 1-5-tietä. Sieltä hyppäsimme 99-tielle, jota jatkoimme Chicon kautta Yuba Cityyn. Varsinkin alkumatka oli niin tasaista ja viivasuoraa tietä, että luulimme jo eksyneemme. Näimme myös yksinäisen kojootin, joka taivalsi keltaista heinää kasvavan aukean läpi.

 

Yuba Citystä suuntasimme tietä no 20 Grass Valleyhin, jossa poikkesimme, paitsi tosi viehättäväss vanhassa keskustassa, myös kaivosmuseossa. Sieltä ajoimme Nevada Cityn kautta Truckeehen ja Coachlandin leirialueelle, josta löysimme San Fransiscoon jääneitä matkalaisiamme. 

Leiri on Good Sam-aluetta, mutta koska saavuimme n. klo 18 ja respa oli mennyt kiinni jo klo 17, jäimme ilman ko. alennusta. Iltailmoittautuminen hoitui kirjepostina ja vapaa paikkakin löytyi. 

Loppumatka kulki taas huikeissa korkeuksissa ja upeissa maisemissa. Ensin pyydettiin varomaan lumen aurauskalustoa, sitten tulivat vastaan aurauskepit ja sitten oli pitkiä pätkiä, joilla pysähtyä sai vain lumiketjujen asentamisen ajaksi. Ohitimme ensin Squaw Valleyn tienviitan ja sitten hiihtoalueiden opastuksia, ajoimme myös hissiaseman ohi. Pitkät alamäet voivat olla liukkaita, mikäli ovat jäässä, kyltti opasti. 

Näistäkin teistä voi, kuten niin monista muistakin matkan varrella, adoptoida sopivaksi katsomansa pätkän ja sitten saada nimensä tienvarren kylttiin. Vapaita pätkiä näytti vielä olevan, kylteissä oli puh.no johon voi soittaa. Taitaa olla tosi amerikkalainen tapa kerätä rahaa. 

30.9.12

Syyskuun viimeinen ja aamulla mittari näytti seitsemän aikaan + 5 astetta! Ja illalla oli kuitenkin t-paitakeli. Nopeasti sää kuitenkin lämpeni, ja jätimme leirin taaksemme suunnataksemme matkamme kohti Lake Tahoen rantamaisemia. Taisimme olla viimeinen suomalaisautokunta, joka pääsi matkaan. 

Pysähdyimme ensin North Tahoe Lake Cityyn, jossa ihailimme Truckee-joen kuohuja ja kiertelimme Gatekeeper-museon  ulkoalueella. Sisällekin olisi voinut mennä tutustumaan näyttelyyn, joka olisi valottanut ihmisen ja karhun yhteiselämää tällä alueella, mutta kun kummallakaan ei ollut kukkaroa mukanaan ja autokin oli jäänyt parkkiin, aika kauas, jäi tämä yhteiselo nyt tutkimatta. 

Jatkoimme matkaamme etelään ja osuimme keskelle hölkkä- ja juoksutapahtumaa, jonka osanottajat lähtivät kjärven pohjoispäästä ja päätyivät eteläpäähän. Osanotto oli runsasta, koko tien toinen kaista oli suljettu ja matkalla oli lukuisia huoltopisteitä. Suurin osa osanottajista oli naisia, ja mukaan mahtui kaikenikäisiä kuntoilijoita, jotka kukin tavallaan etenivät mäkistä mutta kaunista reittiä järven rantoja myötäillen. Hattua piti nostaa heille, sääkin oli aika helteinen!

 

South Tahoe Lake Cityn kohdalla tie kääntyi pohjoiseen ja kohti Nevadan rajaa. Maisemat olivat upeat, järven ympäriajo oli todella hieno kokemus.

Nevadaan ja edelleen kohti Carson Cityä, osavaltion pääkaupunkia ja polttoainetäydennystä, siinä seuraava kohteemme. Tankki rupesi näyttämään jo aika tyhjää ja koska tiesimme että hintataso tällä puolella oli merkittävästi suopeampi kuin edellisessä osavaltiossa, oli tankkaus jätetty vähän viime tippaan. Mutta eihän niitä asemia silloin tule kohdalle, kun niitä hakee!. Mutta apu oli lähellä eli navigaattorin sisuksissa, ja niin saatiin tämäkin ongelma pois päiväjärjestyksestä. 

Carson Citystä kohti Fallonia ja sitten varsinaiselle erämaaosuudelle. Lähdimme ajamaan pitkin tietä no 50 itään, tietä, jota sanotaan ”!maailman yksinäisimmäksi tieksi”. On kyllä nimensä veroinen; oli osuuksia, joiden varsilla näkyi jopa uusia, myynnissä olevia omakotialueita, mutta valtaosa tiestä kulki vuorten välissä ja yli maisemissa, joissa ei liikkunut mikään, ei kasvanut mitään paitsi kuivia varpuja, toisin sanoen siellä ei ollut mitään. Tie oli leveä ja hyväkuntoinen ja paikoin aivan viivasuora, se vain katosi horisonttiin. Voi mielessään nähdä kuinka yksinäinen ratsastaja tuli jostain kukkuloiden välistä hevosellaan pölypilvessä, ihan niin kuin lukuisissa lännen elokuvissa. Ketään ei kuitenkaan tullut. 

Seuraava yhteisleirimme oli teiden 50 ja 361 risteyksessä, Middlegate Stationin vanhan saluunan pihapiirissä. Tämä vanha Lännen muisto on toiminut postivaunujen väliasemana ja Pony Expressin hevostenvaihtopisteenä. 

Yhteensä 15 autokuntaa kokoontui pihapiiriin. Yöpyminen täällä ei maksanut mitään, mutta korvasimme tämän syömällä saluunassa runsaan ja hyvän illallisen, jonka kruunasi herkullinen omenapiirakka kyytipoikanaan iso annos vaniljajäätelöä. 

Ihailimme myös kuutamoa, joka oli edellisenä iltana ollut täysin pyörä, istuskelimme hetken ulkosalla jutustelemassa mutta jo yhdeksän aikaan itse kukin autokunta vetäytyi hyvin ansaitulle yöpuulle. 

1.10 

Lokakuu ja terveiset kotimaasta kertovat, että siellä sataa ja taas sataa. Täällä ei sada vaikka aamu taas oli aika kolea, +5 astetta, mutta aurinko lämmitti aika pian sään melkein helteiseksi. 

Tuhdin amerikkalaisen aamiaisen jälkeen olimme valmiit siirtymään jälleen yksinäiselle tielle, jonka toisessa päässä odotti Elyn kaupunki. Matkalle jäivät Austin ja Eureka, ensimmäinen tosi pieni ja jälkimmäinen sen verran iso, että pakotti pysähtymään. Vaikka kaupunki ei suuren suuri ollut, löytyi sieltä aika mahtipontinen oikeustalo ja vielä suurempi hämmästelyn kohde, oopperatalo! Paikallisesta valintamyymälästä hankimme vielä täydennystä juomavarastoomme (lue: olut ja viini), koska seuraava osavaltio eli Utah suhtautuu nihkeästi moisiin nautintoaineisiin. 

Muuten maisemat noudattelivat samaa kaavaa kuin edellisenäkin päivänä. Muutamia merkillepantavia ilmiöitä tosin matkaan mahtui. Vastaan tuli pyöräilevä pariskunta, tien poskessa oli pyörä kumollaan tolppaa vasten ja pyöräilijä itse nokosilla varjoisassa ojassa sekä viimeinen kummajainen – loputtoman suoralla tienpätkällä vastaan käveli mies reppu selässä. Mistä hän tuli ja minne meni, jäi tietenkin selvittämättä. 

Matkan edetessä havaittiin viitteitä myös asutuksesta, talo tai ranchi siellä täällä, samoin karjaa. Myös vihertäviä laitumia näkyi, mutta karjaa nähtiin myös alueilla, joilla ei meikäläisen silmään osunut ensimmäistäkään vihreää ruohonkortta. Myös muutama heppa laidunsi, samoin kuin lammaskatras. 

Mutta loppuihan se tämäkin ti ja saavuimme Elyyn. Majapaikaksi valikoitui erään pelipaikan eli kasinon parkkipaikka, josta osa oli varattu RV-Parkiksi. Vähän ahdashan tuo oli, mutta ei ollut hintakaan päätähuimaava, 15 $ + alv.  Illalla kävimme vielä porukalla kokeilemassa onneamme, hyvin pienin panoksin tosin, koska suuri lompakko on säästettävä tietenkin Las Vegasiin. Me jäimme valitettavasti 4 $ tappiolle. 

2.10 

Aamu koitti yhtä koleana kuin ennenkin ja samojen rituaalien jälkeen suuntasimme kotimme keulan tielle no 93 etelään. Tähtäimenä oli ensin Panaca ja sieltä vasemmalle kohti Utahin rajaa tietä no 319. 

Matka sujui hyvin, jos siksi voi sanoa loputonta autiomaata, suoraa tietä ja satunnaisia nousuja ja laskuja sekä käännöksiä, joista mutkina varoitettiin. Liikkuvia nelijalkaisia ei juurikaan näkynyt, sen sijaan yksi kuollut hevonen ja kaksi kaurisvainaata huomattiin tien varrella. Ohitimme myös viitan, jossa luki State Prison ja tien varressa seisoskeli kaksi vankipoikaa ilmeisesti tienvarren putsaushommissa. Kyseessähän oli meikäläistä avovankilaa vastaava laitos, ei näyttänyt kovin suurelta. 

Utahin rajalla tie muuttui numeroltaan tieksi 56 ja sen kunto heikkeni jonkin verran. Aikakin muuttui eli menetimme yhden tunnin. Aika pian käännyimme etelään tielle no 18, joka toi meidät seuraavaan majapaikkaamme, Snow Valley State Parkiin. 

Matkalla pysähdyimme Mountain Meadow Massacre muistomerkille. Sellainen löytyi poikkeamalla hieman oikealle, jossa oli selvitykset tapahtumasta ja kivipaasi, johon on kaiverrettu kaikkien uhrien sekä myös selvinneiden nimet. 

Kyseessä on 1897 tapahtunut selittämätön verilöyly, jossa n 120 miestä, naista ja lasta sai surmansa paikallisten mormonien, intiaanien ja puolisotilaallisten joukkojen hyökätessä Kaliforniaan matkalla olleiden uudisasukkaiden vankkurikaravaanin kimppuun 7 syyskuuta. Karavaani oli hyökkäyksen alkaessa leiriytynyt ja heti alkuun 10 miestä sai surmansa. Piiritystä kesti 4 päivää ja 11.9 uudisasukkaat saatiin luovuttamaan aseensa ja tulemaan ulos vankkureidensa piiristä. Heille luvattiin turvallinen matka Cedar Cityyn mutta poistuessaan paikalta, heidät toistaiseksi tuntemattomasta syystä surmattiin. Vain hieman toistakymmentä lasta jäi henkiin, kaikki alle 7-vuotiaita, nuorimmat alle vuoden vanhoja. Pääosa lapsista palautettiin aikanaan Arkansisiin, muutama jäi Utahiin. 

Seuraavalla vuosikymmenellä uhrien luita kerättiin yhteen ja haudattiin 3 joukkohautaan. Mormonikirkko ja paikalliset asukkaat ovat pystyttäneet muistomerkin ja huolehtivat alueen säilymisestä. 

Petskun suosituksen mukaisesti käänsimme keulamme kohti Snow Canyon State Parkia ja haukoimme henkeämme upeiden maisemien edessä. Ja tämä lienee vasta alkusoittoa tuleville näkymille. Punaista kivettynyttä laavaa erilaisina muodostelmina, osin selvästi laavavirtoina, upeaa! 

Saavuimme paikalle n. klo 16 eikä muita suomalaisia näkynyt, ei näkynyt koko iltana. Paikka oli upea, saimme vesi- ja sähkökytkennän, alueella oli suihkut ja hinta 20 $. Lämpöä oli varjossa 35, illalla n. klo 19 asteita oli vielä 28. Olihan näkemisen arvoinen laakso!

3.10 

Aamu oli aikaisempia lämpimämpi, 15 astetta, mutta oltiinkin kanjonin seinien suojassa. Lähdettiin ajamaan eteenpäin Snow Canyon Parkroadia, joka kartalla näytti pieneltä mustalta polulta mutta olikin tosi hyvä tie. 

Tultiin ensin pieneen kaupunkiin, Ivins nimeltään, jossa kaikki oli punaista – maa, talot, muurit jne, mutta hetken kuluttua kaupunki laajeni viehättäväksi, moderniksi ja hyvin toimeentulevan oloiseksi. Merkille pantavaa oli vehreys, alueella oli varmaan maan uumenissa vettä, koska puut olivat täydessä lehdessä, kukat kukkivat, kaupungissa näkyi laajoja nurmikenttiä ja jopa suihkulähde. 

Seuraava kaupunki saman ”pikkutien” varrella oli Santa Clara, edellistä isompi mutta yhtä vehreä. Täällä kadutkin olivat kumpaankin suuntaan leveitä 2-kaistaisia ja liikennevaloja oli kuin suuremmassakin cityssä. Täältä sitten putkahdimme Washingtonin kautta Hurricaneen ja sieltä edelleen Zionin eteläiselle portille. Hankittiin Annual  Pass, jolla nyt sitten saadaan kiertää kansallispuistoja sydämemme kyllyydestä ja lisäksi maksoimme 15 $ tunnelimaksun. Matkalla muuten yhytimme muutaman suomalaisautokunnan ns. kenkäpuun kohdalla, Nyt puussa roikkuu myös Ikosten kenkäpari.

Saimme auton parkkiin ja sitten etsimään shuttle-bussin pysäkkiä.  

Olimme siis koko päivä Zionin kanjonissa, joka on yksi Utahin upeimmista paikoista. Sitä on aivan mahdoton sanoin kuvata, kuvat täytyy nähdä. Kaikki kivi on voimakkaan punaista, vahinko vain että voimakas aurinko haalisti kuvia. Mutta sinne suntuubi-sivuille saadaan toivottavasti muiden ottamia värikkäämpiä kuvia.

Zion on siitä erilainen kuin esim. Grand Canyon, että siellä ollaan kanjonin pohjalla ja katsotaan ylöspäin. Valokuviin on kuitenkin mahdotonta saada korkeusjuttua, pystysuorat seinämät ym. kun kohoavat huikaisevan korkealle. Teimme siellä myös aikamoisia retkiä kävellen, siellä kun ei saa ajaa omalla autolla, vaan ilmaiset bussit kulkevat kanjonin päästä päähän ja niistä sitten hypätään pois ja taas kyytiin. Kävimme tervehtimässä Abrahamin, Isaacin ja Jacobin huiput ( Court of the Patriarchs). Sitten kiipesimme ensimmäiselle safiirilammelle (Emerald Pool), joka ei nyt kuivana aikana oikein ollut nimensä veroinen.  Weeping Rock eli Itkevä Kallio piti tietenkin käydä katsastamassa ja lopuksi talsimme Virgin-joen rantaa aivan päätepisteeseen saakka. Matkaa täällä oli maili ja toinen takaisin. Joessa oli mukava vilvoitella jalkojaan. Aivan uskomaton koko kanjoni! 

Kun pääsimme takaisin autolle, suuntasimme kohti läntistä porttia eli Mt. Carmelia. Tie kiemurteli taas ylös aika kapeaa uomaa, mutta vauhtiahan täällä ei saanut eikä voinutkaan pitää. Sille kuuluisalle Zion-St.Carmel-tunnelille oli jonkinmoinen jono, mutta aika pian pääsimme läpi yhdessä muutaman muun tähän tunneliin ylisuuren ajoneuvon kanssa. Tunneli kun on aikanaan tehty aivan erikokoisia autoja varten, niin nyt rangerit sulkevat liikenteen vuorotellen molemmissa päissä, koska esim. meidänkin piti ajaa keskiviivan päällä, muuten olisi voinut katto kolhiintua tunnelin kattoon. 

Muutama meidän automme näytti olevan leirissä Zionissa, mutta ketään ei tullut koko päivänä vastaan. 

Jonkin aikaa ajettuamme koko jono pysähtyi ilman näkyvää syytä. Kyllähän se syykin sitten tuli näkyviin eli tien varressa kallioilla kiipeilevä pukkilauma. Vaikea sanoa kuka ketäkin töllisteli, mutta hyviä kuvia saimme sarvipäistä. 

Hyvinhän tuo sujui ja illalla pystytettiin leiri viehättävään pihapiiriin nimeltää Bauer´s Canyon Ranch Camping Glendalessa tien 89 varrella. Suihkun, pyykinpesun ja iltapalan jälkeen onkin hyvä vetäytyä yöpuulle että jaksaa huomenna mennään toiseen kanjoniin, Bryce Canyon, joka on taas ihan erilainen. Kyllä täällä näkemistä riittää! 

4.10 

Aamulla palattiin taas päiväjärjestykseen eli lämpöasteita oli vain 5! Mutta kuten ennenkin, aurinko lämmitti hyvinkin pian ja taas sai vähentää vaatetusta. 

Ajelimme suoraan kohti Bryce Canyon´ia. Esimakua tulevasta saimme jo Red Canyon´in alueella. Saavuttuamme Brycen alueelle sattui kartturille paha kömmähdys – jotenkin ei tullut seuranneeksi opastusta ja niin ajaa huristelimme kanjonin halkovaa tietä etsien pohjoista leirialuetta, jonka olimme valinneet seuraavaksi yöpymiskohteeksi. Sunset Camping kyllä huomattiin mutta emmehän me sinne olleet menossa. Aikamme kun olimme ajaneet, kartturilla eli Annukalla välähti, että kartta oli väärin päin eli kanjoninhan piti olla vasemmalla puolella! Olimme siis menossa poispäin varsinaisesta kohteestamme! Ei muuta kuin ympäri ja koska oli pieni pelko, että leiripaikat menevät sivu suun, käänsimme keulan kohti Sunset Campingia. 

Valinta osoittautui ihan hyväksi, vapaita paikkoja oli valittavaksi asti. Täytimme ilmoittautumiskuoren, laitoimme 15 4 kuoreen ja panimme lipukkeen pylvääseen. Ja sitten kanjonia ihastelemaan! 

Siinä olikin ihastelemista! Ajoimme ensin Rainbow Pointille ja siitä sitten takaisinpäin koluten jokaisen näköalapaikan. Teimme myös lyhyempiä patikkaretkiä, joista osa vaati kiipeämistäkin. Mutta jokainen kiipeäminen oli kuitenkin vaivan arvoista. Eri näköalapaikat on merkattu kuvagalleriasta löytyvään karttaan. Aivan kuin Zionissa, täälläkään ei sanoin voi kuvata näkymiä, täytyy tutustua kuvamateriaaliin, joka sekään ei anna samaa panoraamanäkymää kuin live-näkymä. Nyt kuitenkin kuvien värit olivat paremmat, kun muistimme käyttää vastavalosuojaa kamerassa. 

Bryce-kanjoni on saanut nimensä Ebeneser ja Mary Brycen mukaan, jotka vuosina 1870-75 asuttivat kanjonin laaksoa ja raivasivat sinne maatilan. Ebeneserin kerrotaan todenneen, että ”se oli helvetillinen paikka hukata lehmänsä”. 

Bryce-kanjonin synnystä on kertonut vanha paiute-intiaani Indian Dick seuraavasti:” Kauan ennen kuin intiaanejakaan oli, paikalla asusti Tarukansa (Legend People). Heitä oli monenlaisia, lintua, liskoja ja muita sellaisia. Heillä oli kyky muuntautua ihmisen näköiseksi. Mutta koska Tarukansa oli pahaa, kojootti muutti heidät kiveksi. Ja siellä he nyt seisovat rivissä, osa istuu ja jotkut pitävät kiinni toisistaan.” 

Kun koko kanjoni oli näin koluttu ja muutamat ostokset vielä tehty, palasimme leiriimme. Ja sieltähän löytyi 4 muuta autokuntaamme ihan meidän vierestämme. Pari muutakin yöpyi samassa leirissä hieman kauempana. Iltaa istuttiin sitten mukavasti jutustellen leirinuotiolla ja vähän suunniteltiin seuraavan päivän matkantekoa.

 

5.10. 

Samat metkut kuin joka aamu ja sitten matkaan. Jatkoimme tietä 12 itään. Ensin tuli vastaan Tropic, sitten Escalante, seuraavaksi Boulder ja Torrey, josta käännyimme tielle no 24 ja jouduimme Capitol Reef-kansallispuistoon. 

Tällä matkalla kurvasimme parkkipaikalle, jonka viitassa luki Kiva Kaffeehouse. Ja kivahan se oli, kahvila oli rakennettu hieman parkkipaikkaa alemmaksi, ts. koverrettu vuorenrinteeseen. Kahvi oli hyvää ja kahvileipä herkullista. 

Eikä mikään vaatimaton puisto ollutkaan. Jo ennen itse alueelle saapumista saimme esimakua tulevasta upeiden kalliomuodostelmien muodossa mutta itse alue oli – jälleen kerran – henkeäsalpaava. Kyseessä olivat tällä kertaa korkeiden, punaisten kallioiden muodostamat seinämät, toinen toistaan upeammat. Alueella kulki 10 mailin pituinen näköalatie, jonka edestakaisin ajamalla sai todella erinomaisen kuvan tästä luonnon muovaamasta ihmeestä.

Täältä suuntasimme edelleen itään ja vähän jo huolestutti, mistä löytyisi yösija. Opaskirjamme ei tuntenut oikein mitään leirialuetta lähimailla, Capitol Reefin alue oli täynnä joten seurasimme Annelin antamia ohjeita. Mutta yllättäen löytyi erinomainen alue juuri ennen kuin tie 24 kohtasi tien no 95. Kyseessä oli Red Rock Campground, joka tielle päin näytti pääasiassa ravintolana. Ravintolarakennuksen takana avautui leirialue, joka tarjosi kaikki palvelut hintaan 20 $. Loppujen lopuksi meitä oli siellä 3 autokuntaa. Illalla nautimme vielä iltaruokamme ko. ravintolassa. 

Sää muuttui iltaa myöten tosi tuuliseksi ja taivaalle nousi tummia pilviä, joten mieleen tuli, olisiko se merkinnyt sadetta. 

Vielä on mainittava, että tällä matkalla saimme nauttia mitä upeimmasta ruskasta. Se ei niinkään ollut punaista mutta sitä hehkuvamman keltaista. Upeaa ja erityisen mukavaa, koska kotona tuskin on ruskasta tietoakaan, kun sinne palaamme; varsinkin, kun tietojen mukaan siellä on jatkuvasti satanut.

 

 

 

 

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com