Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Aamulla heräsimme kahdeksan maissa, joimme kahvit ja ja menimme sumuiseen aamuun.   Kiviset ja Jensenit  olivat päättäneet jatkaa matkaa. Me taas ajattelimme käydä tutustumassa Fort Rossiin eli ryssien eteläisimpään linnakkeeseen, ennen kuin tsaari myi Alaskan jenkeille pilkkahintaan. Fort Ross oli kiinni, joten se siitä. Palasimme leiriin ja maksoimme vielä yhdestä yöstä. Kaupan, jossa oli etenkin mittava viinahylly, rouva oli mukava ja kertoi käyneensä edellisenä kesänä Saksassa ja totesi ajan olleen aivan liian lyhyt.

Iltapäivän ja illan mittaan alkoivat muut suomalaiset saapua yhteistapaamiseen ja autokuntia oli lopulta koossa kymmenkunta. Osa oli päättänyt jäädä vielä tutkimaan San Fransiscoa ja osa oli jo etukäteen päättänyt valita eri reitin. Paikalle olijat tutustuivat vuoron perään rantatöyräiden ihmeellisiin luonnonmuodostuksiin. Kaikki on vähän erilaistaja lähdimme kuin Suomen graniittirannoilla. Meidän rakkolevät ovat aika mitättömiä täkäläisiin leviin verrattuna. Täällä se “rakko” on lähes pään kokoinen ja varsi on kuin monimetrinen käärme.

Iltaa vietettiin nuotion ääressä virvokkeiden parissa ja suunniteltiin jatkoyöpymisiä. Me päädyimme Weottiin, jos sinne löydämme. Ilta oli kaikin muodoin mukava, mutta nukkumaankin oli sitten mentävä. Sovimme yhteistapaamisesta noin 8.30.

Sovittuun aikaan aloimme suunnitella matkaa ja lähtöä. Taisimme olla ensimmäinen auto joka lähti jatkamaan Pacific 1:stä tai täällä pohjoisemmassa sen nimi taitaa olla California 1. Mutkat jatkuivat kuten ennenkin ja aikaa ajamiseen kului. Välillä oli pieniä herttaisia kyliä ja State Parkeja. Lopulta tie lähti vähän sisämaahan liittyäkseen tiehen 101. Yritimme löytää Petskun neuvoman klapikauppiaan, mutta kukaan ei ilmoittanut klapeista. Yhtä paikkaa kyllä epäilimme, mutta ajauduimme ohi ja laiska kuski (minä itse) ei kääntynyt takaisin.

Leggetin kohdalla tie sitten yhtyi 101:een ja matka sujui vähän vikkelämmin. Leggetissä emme huomanneet etsiä ”Drive Throgh” puuta, joten postikortit saivat kelvata. Erosimme 101:stä, lähdimme ajelemaan pitkin 101:stä myötäilevää ”Avenue of the Giants”ia, ja kyllä kannatti. Ensimmäiseksi bongasimme ”the Living Chimney Tree”n, joka oli ontto, salamoiden ja tulen runtelema edelleenkin elossa oleva puu. Kävimme sisällä ihmettelemässä Navigaattorilla valitsemamme seafood restauranttelemässä ja toteamassa, että onton puun ylhäälta kajasti valoa. Jatkoimme matkaa ja otimme kuvia ”isoista” puista jotka edetessämme vain suurenivat. Humbolt Burlington State parkin Campgroundille tulimme jo niin ajoissa, että tutustuttuamme Visitors Centeriin, kuljeksimme vähän ympäriinsä puiden seassa ja haistelimme todella ihanaa pihkaista metsän tuoksua. Johanssonit olivat myös Weotissa ja päättivät jäädä sinne. Kello oli niin vähän, että totesimme kerkeävämme vielä hyvissä ajoin Eurekaan. Eureka oli tarpeellinen, koska puhtaat vaatteet alkoivat olla kortilla. Matkalla pysähdyimme kuitenkin aina välillä ihailemaan ja ihmettelemään yhä suurempia mammuttipetäjiä. Emme valitettavasti löytäneen kenraaleita Shermania ja Grantia, mutta ne ovat kai muualla.

Eurekassa pyykkäsimme, tyhjensimme likatankit ja kävimme suihkussa. Yritin parannella kauheata yskä- ja nuhaflunssaa kuumilla rommitoteilla. Niiden avulla sainkin helposti unen päästä kiinni, kunnes myöhemmin yöllä valtava yskän puuska yllätti. Välillä se lopahti, mutta jatkui taas jonkinajan kuluttua. Jo illalla päätimme bongata myös Oregonin, koska olimme niin lähellä. Se oli kaikin tavoin loistava päätös. Jättipuita oli pitkin teitä vaikka kuinka paljon ja näköalateitä olisi ollut vaikka viikoksi ajaa. Crescent Cityssä mokasimme emmekä muistaneet käydä ihailemassa itse kaupungin keskustaa ja satamaa. Jäi vissiin hienot näkymät näkemättä. Navigaattorilla valitsemamme sea-food restaurant oli kiinni, joten päätimme jatkaa matkaa, nyt tietä 199 pitkin.  Tie oli jälleen mutkainen isolla ämmällä ja yhtäkkiä huomasimme, että olimme unohtaneet tankata. Navigaattori näytti, että O'Brianin Gocery Storessa saa bensaa. Meillä bensavalo paloi jo jonkin aikaa ja matkaa oli jäljellä yli 20 mailia. Normaaliautolla en olisi ollut huolissaan, mutta, kun en tiennyt kuinka tässä yli 5 tonnin vastapurjelaivassa hälytys oli säädetty, niin kyllä kädet vähän hikoilivat. Valot, ilmastointi ja kaikki muu, joka voi lisätä polttoainekulutusta kytkettiin päältä pois ja ajettiin n. 45-50mailia tunnissa hyvin herkällä kaasujalalla ja alamäkiä 100-prosenttisesti hyväksi käyttäen. Huh hellettä – O'Brianin putiikki tuli kuin tulikin vastaan ja 3,99 talaa maksava menovesi sai hermot taas laukeamaan. Gasoliinia meni kuitenkin lähes 51 gallonaa eli 202,72 taalaa, joten aika vähiin se kai oli kulunut. Nyt jatkoimme rentoutuneina pitkin Oregonin hyviä teitä nauttiemme kauniista vuoristomaisemista. Enää ei kuitenkaan ollut kovin mutkikasta ja janon sammuttaneella Ford-tyttösellä (jostain syystä koen sen naiseksi, ehkä laivamaisuuden vuoksi) oli hyvä posotella n. 55 mailin vauhtia. Olinhan aikaisemmin todennut, että Ford saa vähän vähentää ruoka- eli juomahaluaan.

Tulimme hyvissä ajoin valoiseen aikaan Grant´s Passiin, josta käännyimme takaisin etelään päin tietä Interstate 5 pitkin. Päätimme yöpyä Medfordin eteläpuolella Sams Clubin Holiday RV Parkissa. Vastaanotto oli ystävällistä ja saimme hyvän paikan puron vierestä. Meidän paikassa ei ollut viemäriä, kuten viereisessä rivistössä, mutta me olimme tyhjentäneet säiliömme Eurekan siistissä KOA:ssa, joten ei ollut tarviskaan. Taas oli ruokailu jäänyt unholaan ja raukeus iski päälle. Päätimme mennä lähelle etsimään ruokapaikkaa ja sehän löytyi aivan kulman takaa. Ruoka oli mukiinmenevää ei kuitenkaan gourmeta ja 1 annos kahdelle jaettuna oli sopiva. Istuimme paikan patiolla kuunnellen harmaapartaisen Peten soittamaa ja laulamaa folk-rockia. Ruokailemassa oli muutama pariskunta emmekä voineet olla ihmettelemättä joidenkin amerikkalaisten naisten ylipainoa. Siinäkin porukassa oli yksi, joka varmasti painoi lähes 200 kiloa ja toisen paino lähenteli varmaankin jo 300 kiloa. Lähdimme hyvin ravittuina autolle suunnittelemaan seuraavan päivän reissua. Jos hyvin käy yövymme seuraavan kerran jossain Lake Tahoen lähettyvillä. Rajan jälkeen jo ennen Yrekaa näkyi tutun näköisiä Historik Route merkkejä, jonne liittymistä olisi päässyt. Merkit olivat aivan samanlaisia kuin Route 66:llä, mutta näissä lukikin Historic Route 99. WiFin pettäessä, en päässyt tarkistamaan, mikä historic route on kysymyksessä.

Lauantaiaamu valkeni, aamiaistimme ja eri aamutoimien jälkeen suuntasimme keulamme kohti Passport American jäsen-RV-parkiin Milfordin lähelle. RV-parkin nimi oli kutsuvasti Honey Lake RV Park eli Hunajajärven leirintäalue. Matka jatkui pitkin Interstate 5:sta tosi haipakkaa. Kuljimme kuitenkin enimmäkseen rekkojen joukossa n. 55-60 mailia tunnissa. Matkalla tuli melkoisia mäkiä, joissa rekat kuitenkin jäivät jälkeen. Niin hitaasti emme viitsineet matkata. Maisemat olivat komeita ja muistuttivat melko paljon Etelä-Saksalaisia maisemia. Vähän ennen Hiltiä (ei se työkalumerkki, vaan Hilt) ylitimme Californian rajan. Kaikki autot pysäytettiin ja kysyttiin, jotta onko taimia tai hedelmiä. Jos olikin, ne olivat olleet jo matkassa Kaliforniasta Oregoniin, joten sanoimme, ettei ollut. 

Interstate 5:sta jatkoimme aina Mount Shastalle saakka. Vuori näkyi jo kauas, koska oli alueen korkein ja meidän näkemyksen mukaan ainoa jolla tähän aikaan näkyi lunta huipun rinteillä. Pysähdyimme eräällä näköalapaikalla ja otimme muutaman kuvan. Mount Shastan jälkeen käännyimme tielle 89 ja jatkoimme lähes korvessa ajelemista. Välillä tuli mieleen Kainuun maisemat vaikka puut olivat hiukan erilaisia, sukua kuitenkin. Tiet olivat loistavat, vaikka välillä kapeahkot ja mäet olivat välillä jyrkkiä. Jyrkkiä mutkia ei kuitenkaan paljoa ollut.

Old Stationin kohdalla siirryimme tielle 44 kohti Susanvilleä. Maisemat muuttuivat hiukan tasaisemmiksi ja nautakarjaa alkoi näkyä yhä enemmän. Oli sitä näkynyt aiemminkin ja ainakin varaoitusmerkkejä oli tien poskessa. Navigaattori näytti pariin otteeseen vettä oikealla puolella, mutta näkyi vain keltaista heinikkoa. Kyllä kylttejäkin näkyi, joiden mukaan oikealla pitäisi olla joitakin ”reservoir”ia eli tekoaltaita. Taisi kuitenkin vesi olla vähissä. Jo hiukan yksitoikkoisen ajon jälkeen saavuimme lopuksi Susanvilleen, jossa käytimme hyväksemme Safewayn klubikorttia. Sillä olisi saanut todella hyviä tarjouksia, mutta tavaraa olisi pitänyt kerralla ostaa niin paljon, ettei kaksi ihmistä oikein voi. Ainakin  meidän mielestä n.10 gallonaa maitoa kahvia varten on vähän liikaa.

Nyt ei enää ollut pitkä matka Milfordiin, josta olin bongannut Passport American jäsen RV-parkin. Passilla sai yöpymisen puoleen hintaa ihanalla näkymällä Honey Lakelle, jonka myös navigaattori näytti järveksi. Meidän silmämme näkivät kuitenkin kellastunutta heinää ja vaeltavia karjalaumoja. Taitaa Kaakkois-Kalifornian vesi olla aika vähissä. Teki mieli sanoa RV-puiston officessa, että meillä Suomessa pruukaa järvissä olla vettä. Parkki oli ihan mukiinmenevä, vaikka WiFi ei tahtonut toimia. Toimiston tyttö sanoi sen johtuvan siitä, että olemme ”in the middle of no where”. Me emme ole kranttuja, joten huomenna jatkamme ja yritämme kiertää Lake Tahoen ja saapua yhteistapaamiseen – viimeistään pimeän tullen.

Seuraavana aamuna heräsimme hyvissä ajoin, aamukahvittelimme ja kävimme siistissä paikallisessa suihkussa. Tavarat talteen ja keula kohti Renoa, joka oli melko lähellä. Renosta suuntasimme Lake Tahoen länsipuolelle ja aloimme kiertää järveä. Järven rantakylistä huomasi, että se on varsinainen lomanviettopaikka sekä kesällä että talvella. Kiertäminen kesti aikansa ja välillä oli henkeäsalpaavia näkymiä ja myös ajaminenkin oli sitä samaa. Lopulta itäpuolella lähestyessämme Carson Cityä – Nevadan pääkaupunkia – tulimme alamäkeen, jolla ei tuntunut olevan loppua laisinkaan. Allekirjoittanut ei muista koskaan ajaneen niin pitkää yhtämittaista alamäkeä.

Carson Citystä suuntasimme kohti Fallonia ja siitä edelleen kohti sunnuntain tapaamispaikkaa, vanhan saluunan pihapiiriä. Paikalla oli aikoinaan ollut Pony Expressin hevosenvaihtopaikka. Kyllä pitää ihmetellä kuinka postivaunut ovat matkanneet pitkin tietöntä erämaata, kun autollakin pitkin asfalttitietä kestää vaikka kuinka kauan. Auton nopeus sentään 60-70 mailia tunnissa eli satasta ja vähän ylikin, hun taas hepat taitavat kulkea korkeintaan 15-20 mailia päivässä. Matkasta ei ole paljon muuta kerrottavaa, kuin että oli pitkiä suoria erämaassa. Meille kyllä kerrottiin, että tämä oli vasta alkusoittoa. Maanantaina vasta ne pitkät erämaataipaleet tulevat. Saluunassa söimme hyvät lihalla täytetyt voileivät ja joimme parit oluet. Ravintola oli lähes kaaoksessa, kun valtava suomalaisjoukko valtasi sen, mutta kyllä kaikki meni lopuksi oikein hyvin. Ulkona istuimme vielä leudossa pimenevässä illassa hetken ennen yöpuulle vetäytymistä. Ja kaikilla oli niin mukavaa... Aamulla tarjoiltiin saluunassa mainio aamiainen, jossa mm. pekonit, kokkelit aj letut vaahterasiirapilla.

.

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com