Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

26.9.
Vilpoinen aamu, mittari näyttää +10 ja taivas on paksussa pilvessä. Matka jatkuu aamutoimien jälkeen suuntana Jenner ja Ocean Cove San Fransiscon pohjoispuolella. 

Saratogan leiristä päästyämme hyppäsimme ensin highwaylle, joka liittyi Interstate 280-tiehen. Sillähän matka taittui; vähän ennen San Fransiscoa reitti vei tielle 9th Street, joka puolestaan päättyi (tai alkoi?) Golden Gate-sillan eteläpäähän. Kun oli vauhti päällä, päästelimme saman tien sillan yli ja pysähdyimme pohjoispään näköalapaikalle. Sillan yläosat olivat sumun peitossa, samoin meren lahti, joten esim. Alcatraz oli vain utuinen hahmo. Onneksi kaksi vuotta sitten sää oli otollisempi kun tutustuimme tähän ”siltaan, jota ei voinut rakentaa”. 

Matka jatkui pohjoiseen edelleen pitkin Tyynen valtameren rantatietä. Vähän epäröitiin, oltiinko edes oikeaan suuntaan menossa, kun viitoitus oli vähän sekavaa, mutta kun meri tuli vastaan ja se jäi aina vain vasemmalle puolelle, oli suunta selvä. 

Se, mikä ei ollut ihan yhtä selvää, olivat tien linjaus ja korkeuserot. Kartalta kun tätä rantaviivaa aikalailla noudattelevaa kulkuväylää tutkii, näyttää kulku aika suoraviivaiselta ja tasaiselta. Luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärtti – tie kiemurteli ylös ja välillä vähän alas, mutta pääasiassa ylös. Näkymät olisivat olleet mahtavat ellei kaikenkattava mereltä työntyvä sumu olisi haitannut näkyvyyttä. Se vaikutti myös lämpötilaan. Välillä iski jo uskonpuute kun vastaan tuli kyltti, jossa todettiin ettei matkan jatkaminen olisi kovin suositeltavaa kuorma-autoilla tai asuntoautoilla. Loppujen lopuksi sekään pätkä, jonka molemmissa oli portit, ei ollut muuta tietä kummempaa. Ilmeisesti tie kuitenkin joissain sääoloissa suljetaan. Ihmetystä sen sijaan herättivät lehmävaroitukset pätkillä, jossa tien molemmin puolin kohosivat niin jyrkät rinteet, että tuntui mahdottomalta ajatella jalon pihvisapuskan siellä vaeltavan. 

Aika ajoin taivas kuitenkin selkeni ja saimme ihailla alhaalla rantaan murtuvia tyrskyjä ja korkealle nousevia pärskeitä. Myös hyljelauma päivänokosilla osui näköpiiriimme. 

Ocean Cove löytyi helposti ja siellä meitä odottivat Ansu ja Petsku sekä muutamia muita retkueemme autokuntia. Määrä kasvoi vielä illan mittaan joten meitä taisi olla siellä kaiken kaikkiaan toistakymmentä pariskuntaa. Alkajaisiksi Petsku patisti meidät kävelylle viereiselle Stillwaterin puiston rantakiville. Se retki oli kyllä tarpeen, sekä liikunnan kannalta mutta varsinkin jylhien kivimuodostelmien ja alhaalla vellovan ja tyrskyävän valtameren mykistävän ja kunnioittavan ihailun vuoksi. 

Tavanomaisten lokkien lisäksi vaunujemme ympärillä tepasteli nimeltä tuntemattomia vesitipuja ja niiden lisäksi meitä ilahduttivat läsnäolollaan kaksi pelikaania. 

Ihailimme yhdessä ilmiötä nimeltään ”Pacific Sunset”. Täällä aurinko putoaa viimeiset metrinsä sananmukaisesti mereen, tosin tällä kertaa sumuverhoon. Sitten olikin aika virittää leirinuotio, jossa juttua riitti. Olisi kai riittänyt pitempäänkin, mutta väsymys vei aika pian voiton. 

27.9
Eilinen ilta oli aika viileä eikä aamu ollut sen parempi, sankka sumu ja +10 astetta, Matka jatkui kaikilla edelleen pohjoista kohti, kohteena ensisijaisesti punapuualueet. Poikkeksen tekivät kokeneet oppaamme, Ansu ja Petsku, jotka ovat näitä maisemia kolunneet useammankin kerran. He kääntyivät sisämaahan Fort Braggin kulmilta. Ennen sitä nautimme Elk-nimisessä pikkukaupungissa aamupäiväkahvit ja söimme herkullisia scones`eja ja muita piiraita. 

Eivät loppuneet tällä tiellä vieläkään mutkat ja mäet. Sitä oikein hätkähti kun välillä tuli muutama kymmenen metriä suoraa tienpätkää. Vasta kun 1-tie muuttui tieksi 101, voi sanoa matkanteon helpottaneen. Tai tämä on väärä sanavalinta, ei matkanteko vaikeaa ollut mutta aikaa vievää. Ja sai siinä kuski olla valppaana, mutkainen tie kun ei ole kovin leveä ja paikoitellen näkyvyys oli olematon. Meitäkin säikäytti kiperän mutkan takaa aika vauhdilla tuleva avolava-pakun vetämä tosi pitkä asuntotraileri. Hyvin se yhdistelmä kuitenkin kiersi kallionseinämä. 

Juuri ennen 101-tielle kääntymistä poikkesimme Leggett`issä katsomassa läpiajettavaa puuta. Tämän Chandelier-puistossa kasvavan Drive Thru Tree:n runkoon on koverrettu henkilöauton mentävä kulkuväylä, jonka läpi mahtui reilusti myös kävelemään. Puu oli muuten sisältä ontto, kuinka ylös, sitä ei pystynyt näkemään. 

101-tieltä pudottauduimme Phillipsville´ssä vanhalle tielle ja ajoimme läpi tien, joka tunnetaan nimellä Avenue of the Giants. Oli nimensä mukainen tie, suorarunkoiset puut olivat varsinaisia jättiläisiä niin paksuudeltaan kuin pituudeltaankin. Ikääkin niillä riittää. Huomattavaa on, että vaikuttavimmat jättiläiset ovat saaneet nimiäkin: Grandfather Tree, Chimney Tree, Immortal Tree, Big Tree ja muita.
Noustuamme takaisin 101-tielle matkamme jatkui kohti Eurekaa, jossa leiriydyimme KOA:n alueella. Valita johtui etupäässä erinäisistä huoltotarpeista. Tämä KOA on ihan viihtyisä eikä ole hinnallakaan pilattu: KOA:alennuksen kanssa 35,69 $ 

28.9.
Eurekasta suuntasimme suoraan kohti Reddingiä tietä no 299, osittain siksi että muonavarastomme kaipasi täydennystä ja arvelimme sieltä helpoimmin löytyvän kaikkien matkalaisten pelastuksen eli Wal-Martin. 

Suoraan oli kyllä aika lailla liioiteltu ilmaisu. Suurimman osan vajaa 200 km nousimme kiemurrellen ylös ja tulimme taas vähä alas. Kiemurat eivät olleet aivan yhtä kiperiä kuin rantatiellä mutta kyllä rattia sai ihan kiitettävästi kiepauteltua. Matkalla meidät saivat kiinni Kiviset ja Jensenit, jotka tulivat Oregonista. 

Kauppareissun jälkeen suuntasimme kohti Lake Shastaa, joka oli hieman tie no 299 pohjoispuolella. Lakeshore RV Park sijaitse Shasta Lake´n rannalla mäntyjen siimeksessä. Paikassa ei ollut mitään vikaa, kuitenkin olimme ainoat matkalaiset siellä. Sähköä ja vettä löytyi hintaan 36,40 $. 

Tarkoitus oli tehdä seuraavana päivänä retki järvellä ja tutustua mahtaviin tippukiviluoliin, mutta retken kesto olisi ollut 2 tuntia. Koska seuraavana päivänä halusimme löytää itsemme jostain Lake Tahoen tienoilta, päätimme jättää retken täällä väliin. Upeita tippukiviluolia olemme nähneet Euroopassa. Joko välimatkat täällä ovat tosi pitkiä tai tiet hitaita tai sitten me olemme hidastuneet, mutta tuntuu ettemme ehdi pysähdellä ollenkaan siihen tahtiin kuin Route 66-matkalla. Tosin täällä on ollut pitkiäkin pätkiä, joilla maisemien ihailun voi tehdä matkanteon aikana. 

29.9
Aamulla suuntasimme suoraan Reddingin kautta Red Bluffiin pitkin 1-5-tietä. Sieltä hyppäsimme 99-tielle, jota jatkoimme Chicon kautta Yuba Cityyn. Varsinkin alkumatka oli niin tasaista ja viivasuoraa tietä, että luulimme jo eksyneemme. Näimme myös yksinäisen kojootin, joka taivalsi keltaista heinää kasvavan aukean läpi. 

Yuba Citystä suuntasimme tietä no 20 Grass Valleyhin, jossa poikkesimme, paitsi tosi viehättäväss vanhassa keskustassa, myös kaivosmuseossa. Sieltä ajoimme Nevada Cityn kautta Truckeehen ja Coachlandin leirialueelle, josta löysimme San Fransiscoon jääneitä matkalaisiamme. 

Leiri on Good Sam-aluetta, mutta koska saavuimme n. klo 18 ja respa oli mennyt kiinni jo klo 17, jäimme ilman ko. alennusta. Iltailmoittautuminen hoitui kirjepostina ja vapaa paikkakin löytyi. 

Loppumatka kulki taas huikeissa korkeuksissa ja upeissa maisemissa. Ensin pyydettiin varomaan lumen aurauskalustoa, sitten tulivat vastaan aurauskepit ja sitten oli pitkiä pätkiä, joilla pysähtyä sai vain lumiketjujen asentamisen ajaksi. Ohitimme ensin Squaw Valleyn tienviitan ja sitten hiihtoalueiden opastuksia, ajoimme myös hissiaseman ohi. Pitkät alamäet voivat olla liukkaita, mikäli ovat jäässä, kyltti opasti. 

Näistäkin teistä voi, kuten niin monista muistakin matkan varrella, adoptoida sopivaksi katsomansa pätkän ja sitten saada nimensä tienvarren kylttiin. Vapaita pätkiä näytti vielä olevan, kylteissä oli puh.no johon voi soittaa. Taitaa olla tosi amerikkalainen tapa kerätä rahaa. 

 

©2018 Matkailuautolla Usassa syksy 2012 - suntuubi.com